Oli totta mitä hän sanoi, sillä minä tunsin, miten kivi vaipui vaipumistaan allani.
Minulla ei ollut valitsemisen varaa; senvuoksi minä arvelin, että ei kannata pelätä, varsinkin kun on olemassa pätevät syyt.
"Kiitän teitä", sanoin minä, "kohteliaisuudestanne ja otan vastaan hyväntahtoisen tarjouksenne."
Sen jälkeen minä nousin kotkan selkään ja pidin jokseenkin kovasti kiinni sen kaulasta. Samalla se singahti ilmaan ja lensi kohti korkeutta kuin satakieli.
Enpä suinkaan aavistanut, mitkä kepposet se minulle tekisi. Ylös, ylös yhäti vain — herra ties miten pitkälle se lensi.
"Mutta kuulkaa", sanoin minä sille hyvin kohteliaasti, ajatellen että se ei löytänyt oikeaa tietä kotiin, "mihinkäs nyt mennään?" — Olinhan näet kokonaan sen vallassa. — "Paras herrani", lisäsin senvuoksi, "teidän korkeutenne armollisella luvalla ja alamaisesti alistuen teidän armonne korkeampaan viisauteen huomautan, että jos te tahtoisitte lentää hieman alemmaksi, niin tulisimme juuri minun tupani yläpuolelle, ja minä tuntisin itseni syvästi kiitolliseksi, jos minut jätettäisiin sinne."
"Ohoh, Taneli, luuletko, että minä olen mikään pölkkypää? Katsoppa vaan alas niitylle. Etkö näe siellä paria pyssymiestä? Sinne meneminen olisi todellakin huonoa pilaa puolikasvuisen poikanulikan vuoksi, jonka löysin kiveltä suosta."
"Mene metsään!" ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen, mitäpä se olisi hyödyttänyt.
Niin, se lensi vain yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja joka hetki minä pyysin sitä lentämään alas, mutta se ei auttanut.
"Mihin ihmeessä aiotte minut viedä, hyvä herra?" kysyin minä siltä.