Minä istuuduin kivelle, joka kaikeksi onneksi oli aivan vieressäni, ja revin tukkaani ja veisasin. Silloin kuu äkkiä pimeni ja minä katsoin ylös ja sain nähdä jotakin, joka näytti aivan siltä, kuin se tulisi minun ja kuun väliin, enkä minä voinut ymmärtää, mikä se oli. Mutta pian se tuli alas suhisten ja tuijotti minua vasten naamaa, ja silloin huomasin, että se oli kotka, niin upea kuin konsanaan on ilmojen alla lentänyt.
Se katsoi minua vasten naamaa, ja sitten se sanoi minulle: "Taneli Ilmojenhalkaisija", sanoi se, "mitäs sinulle kuuluu?"
"No eipä liikoja, eipä liikoja, kiitoksia vaan kysymästä", sanoin minä, "mitenkäs vaan itse voitte?" ja koko ajan minä ihmettelin, että kotka voi puhua kuin kristitty ihminen.
"Mitäs sinulla on täällä tekemistä, Taneli?" sanoi se.
"Ei yhtään mitään, hyvä herra, toivoisin vain, että olisin jälleen kunnialla kotona."
"Tahdotko päästä saaresta, Taneli?" kysyi se.
"No, sitähän juuri tahdon, herra kotka", vastasin minä, ja sitten minä kerroin sille, että olin ottanut tilkkasen liikaa ja pudonnut veteen, ja miten olin uinut saareen ja eksynyt suohon enkä tiennyt, miten pääsisin jälleen pois.
"Taneli", sanoi se mietittyään hetkisen, "on kyllä kovin moitittavaa, että ryyppäsit itsesi humalaan Maarianpäivänä, mutta koska sinä olet siivo ja raitis mies etkä koskaan heittele kivillä minua etkä poikasiani", sanoi se, "niin istu minun selkääni ja pysyttäydy lujasti kiinni, ettet putoa, niin lennän kerallasi rämeestä."
"Minä pelkään", sanoin minä, "että teidän armonne tekee minusta pilaa, sillä kuka kumma on kuullut puhuttavan kotkan selässä ratsastamisesta?"
"Kunniasanallani", sanoi se ja pani oikean jalkansa rinnalleen, "minä puhun täyttä totta, niinpä joko ota vastaan minun tarjoomukseni tahi jää näkemään nälkää rämeeseen — sitäpaitsi minä näen, että kivi on vajoamaisillaan sinun painostasi."