Prinssi oli pian noussut korista, ja katso, siellä oli puistoja ja vihreitä niittyjä ja linna, jonka ympärillä oli ihana nurmikko, ja kaiken yllä siinti sininen taivas.
"Saapa nähdä, millaista väkeä tässä linnassa oikeastaan on", tuumiskeli hän itsekseen ja jatkoi matkaansa yli vainioiden ja niittyjen eikä nähnyt ketään, joka olisi häntä joko voinut estää tahi päästää palatsiin, mutta suuren etehisen ovi oli avoinna.
Toisesta hienosta huoneesta hän meni toiseen vieläkin hienompaan ja kauniimpaan, ja vihdoin hän pääsi kaikkein upeimpaan, jossa oli pöytä keskellä — ja millainen päivällinen siihen olikaan katettu!
Prinssin oli tietysti hyvin nälkä, mutta hän oli liian säädyllinen ruvetakseen syömään kenenkään käskemättä.
Hän istuutui takkavalkean eteen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli askeleita ja sisään tuli Seitsentuumainen taluttaen nuorinta sisarta kädestä. Prinssi ja prinsessa lensivät toistensa syliin, ja pikku mies sanoi:
"Miksi ette syö?"
"Siksi, hyvä herra", vastasi prinssi, "että minä tahdon odottaa, kunnes käsketään."
"Toiset prinssit eivät ajatelleet sillä tavalla", sanoi hän. "He ottivat eteensä ilman lupaa ja oikeutta, ja huomautettuani heille heidän sopimattomasta menettelystään alkoivat he minua herjata — mutta minä luulen, että he eivät tunne itseään nyt kovin nälkäisiksi."
"Tuossa he seisovat kylmänä marmorina lihan ja veren asemesta", sanoi hän ja osoitti kahta patsasta, joista toinen oli huoneen toisessa ja toinen toisessa nurkassa.
Prinssi pelästyi, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, ja Seitsentuumainen sai hänet taivutetuksi istumaan päivällispöytään itsensä ja morsiamen väliin — ja jollei hän olisi nähnyt edessään molempia kivikuvia nurkassa, olisi hän ollut yhtä onnellinen kuin päivä on pitkä.