Eikä muuta tarvittukaan. Ratisten ja natisten lensi risukimppu metsän halki lesken ovelle asti.
Kun kaikki oksat olivat poltetut, lähetettiin Matti poimimaan lisää, ja tällä kertaa hänen täytyi tapella kaksipäisen jättiläisen kanssa.
Tämä antoi hänelle henkensä lunnaiksi huilun, jolla oli se ominaisuus, että se pakotti kaikki tanssimaan, kun hän vain soitti. Koetteeksi istui hän jälleen suurelle risukimpulle ja rupesi soittamaan. Heti rupesi risukimppu tanssimaan, ja keikutellen ajoi Matti sen selässä kotiin.
Kuu hän meni kolmannen kerran hakemaan risuja, tapasi hän kolmipäisen jättiläisen. Tämä ei osannut rukouksia enemmän kuin toisetkaan ja antoi Matille henkensä lunnaiksi rasiallisen vihreää voidetta, joka vaikutti sen, että sen omistaja ei palanut tulessa eikä kuumassa vedessä eikä haavoittunut. "Ja nyt meitä ei ole enää muita", sanoi hän. "Saat tulla tänne ja poimia risuja niin paljon kuin haluat, eikä mikään jättiläinen tahi noita voi sinua estää."
Nyt oli Matti ylpeämpi kuin kymmenen riikinkukkoa. Eräänä päivänä hänen kulkiessaan kylän raittia tuli muutamia pikku poikia, jotka näyttivät hänelle kieltään ja ivailivat hänen nuijaansa ja vuohennahkaansa.
Tätä hän paheksui kovin, mutta hänen mielestään oli sääli antaa heille selkään.
Tulipa sitten kerran kylään jonkinlainen kuuluttaja, mutta hänellä ei ollut mitään kelloa, ainoastaan suuri jahtitorvi ja päässä jahtilakki ja sitten oli hänen yllään jonkinlainen kirjava paita.
Tämä julisti, että kuninkaan tytär oli tullut niin murheelliseksi, että hän ei ollut nauranut kertaakaan seitsemään vuoteen ja että hänen isänsä lupasi naittaa hänet kelle hyvänsä, joka saisi hänet houkutelluksi nauramaan kolme kertaa.
"Sepä on jotakin minulle", tuumi Matti, sanoi jäähyväiset äidilleen, häristi nuijaansa pikku pojille ja läksi pitkin hiekkaista maantietä kaupunkiin.
Kun Matti vihdoinkin saapui kaupungin portille, nauroivat ja kirosivat vahdit häntä sen sijaan, että olisivat laskeneet sisään.