Matti kuunteli heitä hyväntahtoisesti hetkisen, kunnes eräs heistä — piloillaan, sanoi hän — pisti pyssyn aivan hänen nokkansa eteen. Silloin Matti tarttui miehen niskanahkaan ja housunhihnaan ja heitti hänet kanavaan.
Muutamat juoksivat auttamaan miestä, toiset hyökkäsivät sivistymättömän muukalaisen kimppuun opettaakseen hänelle hyviä tapoja tikareilla ja kirveillä.
Kevyt nuijanisku syöksi heidät päistikkaa veteen tahi kaasi heidät kivitykselle, ja pian heidän täytyi ruveta rukoilemaan armoa.
Tämä päättyi siten, että eräs taistelijoista oli kiitollinen saadessaan näyttää Matille tien linnanpihaan, ja siellä istuivat kuningas ja kuningatar ja prinsessa parvella ja katselivat kaikenlaisia painiskeluja ja miekkailuja ja tansseja ja ilveilyjä tehden kaiken tämän huvittaakseen prinsessaa, mutta pienintäkään hymyä ei voinut huomata hänen kauniissa kasvoissaan.
Kaikki lopettivat, kuten saattoi arvatakin, leikkinsä nähdessään nuoren jättiläisen, jolla oli pojan kasvot, mutta samalla pitkä musta tukka ja lyhyt kihara parta, suuret, jäntereiset käsivarret, paljaat sääret ja vyötäisistä polviin ulottuva vuohennahka.
Muuan kateellinen, kurttuinen, punatukkainen mies, joka tahtoi mennä naimisiin prinsessan kanssa eikä pitänyt siitä, että tämä katseli Mattia, tuli esille ja kysyi hyvin nokkaviisaana hänen asiaansa.
"Minulla on sellainen asia", sanoi Matti, "että minä koetan saada kauniin prinsessan — Luoja häntä siunatkoon — nauramaan kolme kertaa."
"Näetkö kaikkia noita hullunkurisia miehiä ja taitavia miekkailijoita", sanoi toinen, "jotka söisivät sinut suolahyppysellisen keralla — ei ole heidän joukossaan ainoankaan äidin poikaa, joka olisi voinut saada häntä nauramaan seitsemään vuoteen."
Miehet kokoontuivat Matin ympärille, ja ilkeä mies suuttui häneen niin, ettei sanonut koko hommaa nuuskahyppysellisen arvoiseksi; kutsutti vain kuusi miestä kerrallaan näyttämään, mihin he kykenivät.
Kuningas, joka oli liian kaukana kuullakseen mitä hän sanoi, kysyi mitä muukalainen tahtoi.