Mutta totta puhuaksemme ei kunniallisen Hongankolistajan rakkaus vaimoonsa ollut hänen kotimatkansa ainoana syynä.
Oli näet olemassa toinenkin jättiläinen, Rutimo-taatto — muutamat sanovat, että hän oli irlantilainen, kun toiset taas ovat tietävinään, että hän oli skotlantilainen — mutta olipa sen asian laita miten hyvänsä, varma on ainakin, että hän oli oikea tappelupukari.
Kukaan hänen aikalaisistansa ei voinut häntä vastustaa, ja hänen voimansa oli sellainen, että hän vihoissaan saattoi polkea niin että maa tärisi. Hänen nimensä ja maineensa oli yltympäri tuttu, ja sanottiin, ettei mikään ihmishahmo voinut häntä taistelussa vastustaa. Onko se totta vai eikö, sitä minä en tiedä, mutta väitettiin, että hän saattoi nyrkillään litistää ukonnuolen ja että hän kantoi sitä aina taskussaan pannukakun muotoisena näyttääkseen sitä vihollisilleen, milloin he aikoivat ruveta taistelemaan hänen kanssaan.
Epäilemätöntä on kuitenkin, että hän oli antanut vankasti selkään jokaiselle Irlannin jättiläiselle, ja hän oli myöskin vannonut, että hän ei lepää päivällä eikä yöllä, ennenkuin on antanut samanlaisen selkäsaunan myöskin Hongankolistajalle.
Mutta Hongankolistaja oli erityisen vastahakoinen kohtaamaan jättiläistä, joka suuttuessaan saattoi synnyttää maanjäristyksiä tahi litistää ukonnuolen; senvuoksi hän — häpeä sanoa — muutti ympäri paikasta toiseen, heti kun sai kuulla, että Rutimo-taatto oli hänen kintereillään.
Nyt oli asianlaita se, että Hongankolistaja oli kuullut Rutimo-taaton olevan matkalla siltarakenuukselle koettelemaan voimiaan hänen kanssaan, ja senvuoksi hänet — luonnollista kyllä — valtasi äkillinen hellyydentunne vaimo parkaansa kohtaan, jolla oli heikko terveys, ja joka sitäpaitsi eli yksinäistä, ilotonta elämää hänen poissa ollessaan.
"Luojan rauha kaikille täällä oleville", sanoi Hongankolistaja hyvänsävyisesti ja pisti kunnialliset kasvonsa sisälle omasta ovestaan.
"No mutta Hongankolistaja, tervetullut oman Viirusilmäsi luokse."
Tämän jälkeen seurasi keskinäistä ystävyyttä ja myötätuntoa todistava suudelma, joka oli niin valtava, että se sai merenpinnan väräjämään.
"Hyvä", sanoi Hongankolistaja, "ja miten sinä, minun oma mustikkani, olet poissa ollessani voinut."