"Rutimo-taaton", vastasi Hongankolistaja, "enkä tosiaankaan tiedä, mitä minun on tekeminen. Jos juoksen tieheni, on se minulle häpeäksi, ja minä tiedän, että ennemmin tai myöhemmin minun kuitenkin täytyy hänet kohdata. Minun peukaloni sanoo sen."
"Miten pian hän on täällä?" sanoi Viirusilmä.
"Huomenna kahden aikana", vastasi Hongankolistaja voihkivalla äänellä.
"Älä ole murheellinen", sanoi Viirusilmä, "luota minuun, minä voin kenties auttaa sinut tästä vaikeudesta paremmin kuin ehkä itse voisitkaan tehdä."
Tämä kevensi melkoisesti Hongankolistajan sydäntä, sillä hän tiesi, että Viirusilmä oli haltijoiden liittolainen, ja totta puhuaksemme epäiltiin häntä itseäänkin haltijaksi. Jos hän sitä olikin, niin oli hän ainakin hyvänluontoinen haltija, sillä koskaan eivät naapurit tienneet hänestä muuta kuin hyvää.
Nyt oli asianlaita niin, että Viirusilmällä oli Lillikka-niminen sisar, joka asui heitä vastapäätä olevan vaaran laella ja oli yhtä taitava kuin hän itsekin.
Molempain vaarojen välinen ihana laakso oli vain kolmen, neljän penikulman levyinen, niin että Viirusilmä ja Lillikka saattoivat kesäiltoina aivan hyvin jutella toiselta vuorenhuipulta toiselle.
Tässä tilaisuudessa päätti Viirusilmä kysyä neuvoa sisareltaan, mitä olisi paras tehdä siinä pulassa, johon he nyt olivat joutuneet.
"Lillikka", sanoi hän, "oletko kotona?"
"En", vastasi toinen, "minä poimin marjoja Hiidenlaaksosta."