"Vai niin", sanoi Viirusilmä, "nouseppa sitten Honkavaaran harjalle ja katsele ympärillesi ja puhu, mitä näet."
"Nyt minä olen täällä", sanoi Lillikka muutamien minuuttien kuluttua.
"Mitä näet?" kysyi toinen.
"Luoja meitä armahtakoon!" huudahti Lillikka. "Minä näen suurimman jättiläisen, mikä koskaan on ollut olemassa, kävelevän tänne päin."
"Niin", sanoi Viirusilmä, "siinäpä se paha onkin. Se on Rutimo-taatto, ja hän on matkalla löylyttämään Hongankolistajaa. Mitä meidän on tekeminen?"
"Minä kutsun hänet Honkavaaraan vieraisille, ja sillä aikaa sinä ja Hongankolistaja saatatte keksiä jonkin keinon päästäksenne pälkähästä."
"Mutta minulla on voita kovin vähän", jatkoi hän, "kotona on vain kuusi pytyllistä, ja kun muutamia jättiläisiä emäntineen tulee meille tänään illalliselle, niin olisit sangen kiltti, jos heittäisit tästä laakson yli viiden- tahi kuudentoista nelikon voimöhkäleen tahi suurimman mitä sinulla on."
"Sen minä kyllä teen ja vielä kiitän sinua kaupanpäällisiksi", vastasi Viirusilmä, "kun vaan pidät häntä siellä kunnes voimme ottaa hänet vastaan, sillä mihinkäs me kaikki joutuisimme, jos Hongankolistaja paralle jotakin tapahtuisi!"
Niinpä hän otti suurimman voimöhkäleen, mitä hänellä oli, ja se painoi yhtä paljon kuin kaksi tusinaa myllynkiviä, joten voitte käsittää miten suuri se oli — ja huusi sisarelle: "Lillikka", sanoi hän, "oletko valmis? Minä heitän sinulle kimpaleen, ota se vastaan kunnollisesti."
"Otanpa kylläkin", sanoi toinen. "Hyvä heitto nyt, ja katso, että se tulee perille."