"Saako hän yhden?" kysyi ovea avaava palvelustyttö.
"Saa kyllä", sanoi emäntä.
Mutta kun tyttö otti kattilan hyllyltä, nipisti emäntä häntä käsivarteen ja kuiskasi: "Ei sitä, pölkkypää, ota vanha kaapista. Se on vuotava, ja vuoritontut ovat reippaita ja käteviä, niin että minä olen varma, että he korjaavat sen ennenkuin tuovat takaisin."
Tyttö toi kattilan, joka oli pantu syrjään tinaajan ensi käyntiä varten, ja antoi sen kääpiölle. Tämä kiitti ja läksi.
Kattila jätettiin pian takaisin, ja se oli, aivan oikein, korjattu ja laitettu hienoksi.
Illalla täytti palvelustyttö sen maidolla ja pani sen tulelle valmistaakseen lapsen illallista, mutta muutamien minuuttien kuluttua oli maito niin pohjaanpalanutta ja savuista, että kukaan ei voinut siihen koskettaa, eivätkä porsaatkaan tahtoneet heraa, kun se niille kaadettiin.
"Ah, sinä kelvoton", huusi emäntä ja täytti tällä kertaa itse kattilan. "Sinä saattaisit rikkaimmankin keppikerjäläiseksi huolimattomuudellasi; nyt turmelit kokonaisen korttelillisen hyvää maitoa kerrallaan."
"Ja se on kaksi penniä", huusi ääni uuninpiipusta, ihmeellinen, inisevä ääni, ikäänkuin jonkun ihmisen, joka aina marisee ja toruu jostakin.
Emäntä ei ollut kattilan luota poissa kahta minuuttia kauempaa, kun maito kiehui jälleen yli ja paloi pohjaan ja meni piloille kuten edellinenkin.
"Kattila on varmaankin likainen", huusi emäntä vihoissaan, "nyt on kaksi täyttä maitokorttelia jo mennyt aivan kuin koirille."