Heti aamun sarastaessa nousivat molemmat renkipojat, joiden tuli viedä hanhi kaupunkiin, ja ottivat kiinni vanhan hanhen ja pistivät sen koriin ja panivat sen päälle ison heinäkasan ja sitoivat korin kiinni vahvalla köydellä.
Sen jälkeen he tekivät sen ylle ristinmerkin poistaakseen kaiken pahan ja nostivat korin lattialle miettien mielessään, mikä teki vanhan hanhen niin raskaaksi.
Sangen alakuloisina he ajoivat kaupunkiin vievää tietä, ja toivoivat ainoastaan, että joku samalle taholle ajava naapuri saavuttaisi heidät, sillä heistä tuntui pahalta, ettei heillä ollut muuta seuraa kuin noiduttu hanhi — eikähän heitä voi siitä moittia.
Mutta vaikka he vapisivatkin joka hetki pelosta, että vanha lintu alkaisi keskustella heidän kanssaan, eivät he tahtoneet näyttää sitä toisilleen, vaan lauloivat ja viheltelivät kuin hullut karkoittaakseen pelon.
Oltuaan matkalla jonkun verran yli puolen tunnin tulivat he isä Pietarin talon lähellä olevalle huonolle tieosalle, ja siinä oli kuoppa, vähintään kolmen jalan syvyinen, ja heidän ajaessaan sen yli saivat vaunut armottoman tärähdyksen, niin että Mikko heräsi korissa.
"Herra varjele", sanoi hän, "minun koipeni ovat poikki; mitä helkkaria te minulle teette?"
"Kuulitko mitään, Jaakko?" sanoi lähempänä koria istuva poika ja kävi valkoiseksi kuin palttina. "Kuulitko mitään ihmeellistä korista?" sanoi hän.
"En", sanoi Jaakko ja kävi itse yhtä kalpeaksi, "minä en kuullut etkä sinäkään. Hanhi vain nurkuu saamaansa tärähdystä", sanoi hän.
"Mihin ihmeeseen te olette minut pistäneet?" sanoi Mikko korista. "Päästäkää minut ulos ihan silmänräpäyksessä, muutoin minä tukehdun!"
"Teeskentely ei auta mitään", sanoi poika. "Hanhi puhuu, Luoja olkoon ylistetty", sanoi hän.