Nähnyt oon kuin murhe kulkee maita,
kuinka monella on polku kaita,
monen elo synkeä ja musta,
siksi kaikille tuon lohdutusta.
Voimieni mukaan halaan antaa,
lahjat kullekin ma tahdon kantaa.
(Ottaa kontista leipiä sekä kaikenlaisia kääröjä; asettaa pöydälle.)
Eivät nää nyt suuret ole, eivät,
silti, emo, ota vastaan leivät,
vähän hyvää yhtä, toista muuta,
monta sull' on pienokaista suuta.
ÄITI.
Kiitos sulle! Keskeen sumun häivän
Välähtänyt on jo valo kirkas.
ISÄ.
Tämä ennettä on uuden päivän.
Mutta kuin sun palkitsemme, virkas?
ÄITI.
Millä palkita sun voimme, millä?