* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin oli sanomalehtiyhtiön perustava kokous. Se tapahtui aivan virallisesti, ilman puheita lehden ohjelmasta tahi muusta sellaisesta. Toimittajalle, joksi valittiin Asplund, myönnettiin oikeus toimittaa lehteä "vapaamieliseen suuntaan". "Tarpeellisissa erikoistapauksissa" tuli johtokunnan yhdessä toimittajan kanssa lähempi menettelytapa määritellä. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin pankinjohtaja Granberg, varapuheenjohtajaksi tuomari Helander ja muiksi jäseniksi rouva Löfberg, luonnontieteen opettaja, maisteri Hellfors ja sopivan vanhemman miehen puutteessa minä. Taloudellisten asiain ja perustettavan pienen kirjapainon hoitajaksi otettiin eräs latoja pääkaupungista. Annettiin kaikki tarpeelliset valtuudet, lausuttiin menestyksen taikasanat uudelle lehdelle, jonka nimeksi oli tuleva Uusi Aika. Kiitettiin kokouksen puheenjohtajaa ja sihteeriä. Sitten tuli herroille nälkä ja he menivät Seurahuoneelle syömään.
Minä en päässyt mukaan.
Yhdyin nimittäin täti Löfbergiin ja hän vei minut heille. Ensin kertoi hän totisuutta teeskennellen kaupungilla kulkeneen kertomuksen tapaan, kuinka me olemme huokealla ostaneet Nurhosen kaupan ja sitten ilosta koko yön juoneet samppanjaa. Myönsin kaikki mitä hän vaan väitti tietävänsä. Mutta sitten hän rupesi vakavaksi. Oli kuullut meidän harjakaiskekkereissä puhutun uuden lehden ohjelmasta, siitä riitaannutun ja koko lehdestä epätoivoisiksi tullun. Täydyin hänelle kaikki tarkasti kertoa.
— Vai semmoista se vaan olikin, häh sanoi. Ja mitäs siinä ohjelmassa mitään epäselvyyttä ja erimielisyyttä voi ollakaan. Lehti tulee tietysti kaikessa olemaan lehtorien lehden ja sen paljaspäisen papinkisällin vastakohta: herättävä ja ruoskiva. Sen pitää kaikille tarvitsijoille antaa niin että paukkuu. Ohjelman ensi kohta pitäisikin kuuluman: niin että paukkuu.
Tätä selittäessään matki rouva kädellään piiskaajan liikkeitä. Me kuulijat nauroimme tädin ohjelmalle ja ilmoitimme pelkäävämme hänen mahdollisesti tässä rupeavan tämän, ohjelmansa toteuttamista harjoittelemaan.
Hilma Raiva oli myös sinä iltana Löfbergilässä. Saatoin hänet poismentäessä kotiin.
Elämä näytti silloin lupaavalta. Olin hyvin toivehikas tuonakin iltana — ja matkalla puhelias Hilmalle. Olinhan juuri päässyt itsenäiseksi työ-alallani, päässyt suoranaisesti yhteiskunnan jäseneksi, niin kuvittelin, sen toimivaksi ja vaikuttavaksi jäseneksi. Kaikki, mitä edessään näki, oli kuin aamuauringon hymyilyä.
Perusteilla oleva uusi sanomalehtikin tuntui olevan kuin meidän jokaisen, kuin minunkin omani. Se tulisi olemaan kuin paimentorvi, joka tässä vanhoillisessa yhteiskunnassa toitottaisi uutta huomenta, huomenta, jolloin nuoret virkeämmät voimat astuvat näyttämölle ja ottavat ohjakset käsiinsä. Tunne, että on yksi nousukkaista, on innostava tunne nuorelle miehelle. En tiedä miltä tuntuu kun nuorena saapi tietää omaavansa rakastettunsa vastarakkauden. En ole sitä kokenut. Mutta minä kuvittelen sen olevan kuin soutelua tyynellä sisälammilla verrattuna siihen mielentilaan, jolloin näkee edessään tulevaisuuden tehtävänsä, ja joka on kuin peräsimeen tarttuneen purjehtijan tunne suurelle merelle lähdettäessä.
Hilma oli yhtä innostunut kuin minäkin. Me puhelimme paljon kaikellaista ja kävelimme enemmän kuin kotiamenoon olisi tarvinnut. Enkä vielä kotona vuoteellanikaan saanut rauhaa ajatuksiltani.