Minä kävelin edestakaisin lattialla.
Hetken vaitiolon jälkeen aloitti hän tyynesti:
— Sinä mainitsit Nurhosen perhettä. Olisi minulta siinäkin suhteessa toivomuksia.
— Vai puristaa kenkä siltäkin taholta.
— Älä ole Nurhosille ilkeä. Tämä liike on kuitenkin alkujaan heidän ja vielä nytkin yhtä paljon kuin meidänkin. Sitäpaitse sinä tiedät minun olevan heidän sukulaisensa ja velvollisuuteni siis on perheen etuja valvoa.
— Kyllä, kyllä, aivan kuin minun velvollisuuteni tämän liikkeen etuja.
— No, mistä on kysymys?
— Ne kaksituhatta markkaa ja vähän korkoja, jotka rouva vuosittain saa vanhaa kauppahintaa, eivät hänelle riitä. Minä olen häntä auttanut, mutta en paljoa jaksa minäkään, kun on niin suuret korotkin maksettavana. Johnin palkka on pieni, se menee kaikki hänen yksityismenoihinsa, Selimin täytyy jatkaa kauppakoulua, ja sitten on vielä Miia. Tällainen joukko vie paljon. Minä olen senvuoksi ajatellut, kun yhtiön toiminta nyt kahtena vuotena on mennyt näin hyvästi, että eikö hänelle voitaisi maksaa jotain vuotuista ylläpitoapua?
— Mitenkä se voisi tulta kysymykseen ja mistä varoista?
— Tuossa sinun ynseä mielesi jälleen näyttäytyy. Me kaikki olemme velvollisia häntä auttamaan.
— Kohta sinä saat koko maailman meidän säälimme esineeksi. Mutta mistä varat?