— Ei sellaisilla keinoilla.
— No minä sitten!
Vastausta odottamatta hyvästelin ja erosin kotiini mennäkseni.
Kotona en saanut rauhaa tunteiltani. Kävelin kiivaasti edestakaisin lattialla ja olin mietteissäni, vaikkeivät ajatukset missään kohdassa pysyneet. Ne hyppelivät asiasta toiseen kuin orava oksalta oksalle, koskaan löytämättä pysyväistä kiintopistettä itselleen, ja lopulta aina palaten takaisin samaan asiaan: mitä minun on tehtävä? Vuoroin istuin tuolilla ja pää käteen nojautuneena melkein kyyneleitä vuodatin. Tiesin että minun olisi jotenkin ratkaistava asemani ja päätettävä menettelytapani, vaan en saanut minkäänlaista selittävää ajatusta kehkeytymään mielessäni. Irti millä keinoin hyvänsä, lausuin monta kertaa ääneen itsekseni, mutta samalla tuli tuskallinen ikävän tunne rintaan. Liike, kaupunki, eräät ihmiset ja paikkakunnan harrastukset tuntuivat jo sekä omilta että rakkailta. Lopullinen ajatuskin erota tästä kaikesta ja taas joutua uusiin oloihin ja uusiin ympäristöihin, saattoi mielen raskaaksi.
Myöhemmin illalla läksin kävelemään ja menin kaupungin Seurahuoneelle. Yhdyin parin siellä istuvan kaupunkilaisen herran seuraan ja tilasin totia itselleni.
Siellä puheltiin viimeisestä juomakauppakysymyksestä, tulevista valtuusmiesvaaleista, Uudesta Ajasta, ja minulta kyseltiin meidän Nurhosen liikkeen omistajain keskenäisiä väliä. Kaupungilla oli kerrottu paljon asioita meistä, suurimmaksi osaksi sellaisia, joista minä en tiennyt mitään, joita en ollut kuullut ja jotka olivat syrjäisten ihmisten mielikuvitusten tuotteita. Tiedettiin minun kohta täytyvän erota Asplundin ja Nurhosten pakotuksesta ja että nuoret Nurhoset tulevat liikkeen hoitajiksi. Minä olin, niin väitettiin Nurhosten kertoneen, ruvennut juomaan, josta syystä Asplund juomatavarain kauppaa vastustikin, en tehnyt itse mitään, vaan teetätin kaikki työt muilla. Minulle maksettava "suuri palkka" meni aivan hukkaan j.n.e.
Toiset olivat kuulleet Helanderin ostavan koko liikkeen ja Nurhosten perustavan uuden, kilpailevan kaupan.
Vaikka minä nauroin näille jutuille, kun tiesin niitten olevan totuutta vailla, vaikuttivat ne kuitenkin alakuloisuutta mielentilaani. Mutta ainoastaan hetkeksi. Vanhat mustuneet ravintolan seinät, tupakan savu, raskas huono ilma ja nautittavat juomat löysivät minussa kiitollisen esineen vaikutushalulleen. Kun entinen annos loppui, tilasin uutta ja istuin tanakasti pöytämme ääressä kuin olisin ikäni aikonut siinä pysyä.
– Pidä vaan puolesi, äläkä anna kenenkään asioihisi sekaantua, sanottiin minulle.
Minä uhkasin sen tehdä. Ja me päätimme edessä olevassa vaalissa näyttää kutka tässä kaupungissa hallitsevat, ja jos tarpeellista on, niin perustaa vielä kolmannen sanomalehdenkin, ”joka Uuden Ajan tappaisi heti paikalla”. Minä muutuin näitä juomatoveriani kuin veljiäni kohtaan avomieliseksi ja tunsin kuin olisi minulla heistä tuki ja turva alkavassa taistelussa.