— Senhän ne saamamiehet, Kahva ja muut, heti olivat vaatineet että on järjestettävä kirjanpito ja että heille on vuosittain näytettävä sen lopputulokset. No, sinähän tiedät, silloin oli kilpailu Koskisen kanssa kuumimmillaan. Sen vuoksi se otettiin konttoristikin, se Kemppainen, niin että tulihan siihen yhden äkin paljon uutta väkeä Nurhosvainajan sijalle.
Hän kertoi Ernesti Kemppaisesta samaa kuin ennenkin, ja kuvasi uudelleen minulle eronsa kaupanhoitajan toimesta. Mutta minä kuuntelin sittenkin häntä mielelläni.
— Se Kemppainen oli, hän kertoi, eronnut koulusta neljänneltä eli viidenneltä luokalta ja ottanut kirjanpitokurssin, kun hän Nurholaan tuli. Hän oli teräväpäinen nuorukainen, mutta luonteeltaan kovin umpimielinen. Hän seurustelikin etupäässä vain naisten seurassa.
Nurholassakin hän heti kiintyi naisiin — niin, no, Asplundiin myös, sillä Asplund on aina ollut pehmeä, helposti mukautuva luonne ja oli naima-asioittensa takia siihen aikaan alituisesti samassa seurassa. Rouva ja osaksi vanhin tytärtäkin, rouva Asplund, Kemppaista mielellään kuuntelivat ja olivat hänen puoliksi kielivistä jutuistaan huvitettuja. Miia neiti sen sijaan laski hänestä leikkiä, kenties osaksi peläten Kemppaisen liiallista lähestymistä. Miialla oli siihen aikaan suuremmat toiveet tulevaisuudestaan.
Rouva ei silloin enemmän kuin ennen tahi jälkeen millään tavalla ottanut osaa liikkeen hoitoon, mutta kuitenkin hän paljoa enemmän kuin kauppiaan eläessä alkoi tomuriepu kädessä kulkea puodissa, konttorissa ja yksinpä makasiineissakin. Konttorissa hän näytti yleensä olleen paremmalla mielellä, joka olikin luonnollista, kun Asplund ja Kemppainen osoittivat hänelle jokapäiväisessä työssäänkin suurta huomaavaisuutta, Kemppainen varsinkin käytti kaikki tilaisuudet päästä tekemään hänelle pieniä kohteliaisuuspalveluksia. Asplund taas puolestaan kaiken luontaisen hyväntahtoisuutensa lisäksi näytti aina muistaneen rouvan olevan hänen tuleva anoppinsa. Ikävin oli Asplundin asema sen vuoksi, että rouva kovin usein hänelle kaipasi kaikellaista pientä meistä kaupanpuolella. Minä en osannut silloin enemmän kuin koskaankaan sovelluttaa itseäni oloihin, ja ne toiset eivät myöskään näyttäneet olevan hänen suosiossaan. Asplundille oli tietenkin vaikea tulla meille mitään sanomaan, ja paha oli olla sanomattakin, kun näki rouvan sitä haluavan. Useimmilta arastellen tehdyiltä muistutusretkiltään saikin hän nolona palautua, sillä syy rouvan valituksiin oli tavallisesti turhan pieni tahi aivan luuloteltu. Varsinkin minuun oli rouva usein tyytymätön ja epäsuorasti siitä huomauttikin. Hänen mielestään oli pölyä ilmestynyt liian paljon, lattiat liiaksi likaantuneet, tavarat sopimattomilla paikoilla ja sen sellaista, joista hän sitten myöskin Asplundille tuskitteli. Kuulinpa Asplundin pari kertaa sanovankin, ettei rouvan pitäisi mieltään tällaisilla asioilla rasittaman, kyllä me koetelemme parastamme, mutta rouva tästä huomautuksesta loukkaantuneena poistui.
Varsinkin siihen aikaan kun Asplund ei ollut konttorissa — koulutunnit veivät häneltä paljon aikaa ja vapaana ollessaan hän luonnollisesti viihtyi morsiamensa kanssa kahden kesken — oleksi rouva paljon konttorissa, Kemppainen kun hänelle mielellään kertoili yhtä ja toista kaupungilta ja kotoa, sellaista, joka rouvaa huvitti tahi jota hän muuten halusi tietää. Ei Kemppainen näitä luullakseni kertonut missään pahassa tarkoituksessa, ainoastaan rouvaa ja itseään huvittaakseen. Vilkkaalla mielikuvituksellaan teki hän näkemistään ja kuulemistaan omat leikkisät johtopäätöksensä, vaan rouva ei niitä aina samalla tavalla ymmärtänyt.
Näin kertoili Raiva vanhaa asiata tässä tänään luonani istuissaan. Sytytellessään uutta sikaaria hän huomautti miten hyvin perhe siihen aikaan eleli, Asplund kun tietenkään ei voinut tehdä mitään esteitä rahojen annissa. Ja saatuaan sikaarinsa palamaan, ukko taas jatkoi:
— Tämmöisestä Kemppaisen pikku juttelustahan se minunkin eroni aiheutui. Sinä kai sen kertomuksen muistat, hän sanoi. Kemppaista oli näet kerran suuresti huvittanut kuunnella erään tikussa olevan maalaisen kaupantekoa puodissa. Ukko tahtoi ostaa hyvän sikaarin, mutta suu juonessa hän moitti kaikkia kalliiksi, väittäen samojen sikaarien Koskisessa olevan huokeampia.
— Ja sieltäpä sitten ostan mamman kahvit ja sokeritkin, sanoi hän.
— No, kun ostatte ne täältä, niin saatte hyvän sikaarin kaupantekijäisiksi, sanoin minä.