Jonathan (liikutettuna).
Mintähden mieles' on nyt murheinen,
Kun sielus on, sen tiedän, urhoinen.
Pois rientäkäämme sotamelskeesen.
(Menee sotureineen).
Saul (katsellen hänen jälkeensä, itsekseen.)
Uljuutta, voimaa täynnähän hän lähti.
Hän, loistain nyt, kuin kirkas aamutähti,
Ihmeenä ihmisille kullassaan,
On kohta, ah kuink' kohta multaa vaan!
Et uhria Sa, Herra, suurempaa
Ja puhtaampata synnin maasta saa,
Kuin minkä multa syntieni tähden
Vanhurskautes vaatii. Täältä lähden
Ma kaipauksetta, kun hän poiss' on.
(Väelleen).
Nyt, miehet, miekoin urho-tekohon!
(Lähtee viimeisen sotajoukon kanssa. Yksinäisiä pakenijoita Abnerin joukosta juoksee ohitse; viimein koko joukko tuoden väkitungoksessa Abnerin myötänsä).
Abner (häärien vihan vimmassa paljastetulla miekalla).
No, seisokaatte, miehet epäkelvot,
Te järjettömät, tyhmät tomppelit!
Jotk' ilman syyttä, niinkuin lampahat,
Sen vihollisen eestä pakenette,
Jot' useasti ennen kurititte.
Te häijyt konnat, kurjat pelkurit!
Viel' ettekö nyt seista rohkene,
Vihollinen kun näkymättömissä
On teistä, koirat, hiiden syöttiläät?
Kuin niityll' lehmät paarmain puremat
Kesällä kiilivät, kun koittavat
Ne päästä syöpäläisistänsä, joita
Omassa ruumiissansa kantavat,
Vaan joista eivät pääse paeten,
Niin tekin, pöllöt, pelkuruuttanne
Omassa mielessänne pakenette,
Jost' ette juosten pääse kumminkaan.
Jok' ei nyt kohta tahdo seisahtaa,
Hän miekan kärjen rintahansa saa.
Vihollisjoukon valtaan kuninkaamme
Te heititte nyt, häpeäksi maamme.
Voi kirouksen mustaa päivää tätä,
Voi Israelin suurta häpeätä!
(Viedään väkisin väkitungoksessa pois. Muutamain pakenijain jälestä tulee Saul verisenä ja horjuvin askelein aseenkantajansa nojassa).
Saul.