Nuorukainen.
Jalompata ei silmä nähdä voi,
Kuin taistelua tämän sankarin.
Kuin liukas kotka, lentons' aina loi
Hän sinne, sota miss' ol' ankarin.
Kun ympäriltä uskollinen seura
Ol' uupunut ja itse vaipunut
Jo polvilleen, kuin raju jalopeura
Hän soti viel' eik' ennen kaatunut,
Kun vihamiehist' oli joukko suuri
Tapettu; sitte henkensä hän heitti.
Ja ympärillä oikein oli muuri
Vihollisjoukosta, mi maata peitti.
Pois, kuningas, sun täält on kulkeminen.
Vihollisen jo kuuluu karjuminen.
Saul.
Pois lähde täältä. Minä tänne jään.
Sä henkes säästä vielä elämään.
Nuorukainen.
Mä käskyäsi, herra, tottelen
Sun jättäen nyt Herran kätehen.
(Menee).
Saul (itsekseen).
En tiedä oikein, murheellako vai
Ilolla kuoloansa muistelen.
Hän nuorena jo urhon kuolon sai
Valossa kunniansa loistaen.
Ja tuskin tainnen onnettomuudeksi
Lukea kuoloaan, joll' ikuiseksi
Ajaksi sankarin sai mainehen,
Jonk' kautta unhotuksen merehen
Nimensä kallis milloinkaan ei vaivu. —
Nyt kansaa armahtamahan jo taivu,
O Herra! Olkoon uhri sovinnon
Tuo Jonathanin veri viaton
Vioista, joita tehnyt kansas on
Mun tähten'; - ota taas se armohon.
(Aseenkantajalle, joka seisoo hänen edessänsä tariten vettä).