Agag (Samuelille).
Ken lienet sä ja mitä aikonet,
Jonk' katsannos' on kuolon uhkaus?
Pois paennut mult' on sen kauhistus;
Sa mua turhaan sillä uhkailet.
Ei kuninkahan armo-lupaus
Se ole, josta sain tään rohkeuden;
Se Amalekin oli lankeemus,
Mi multa poisti kuolon katkeruuden.
Samuel (temmaten miekan eräältä vartialta).
Kuin moni vaimo nyt on lapseton
Sun miekkas kautta, niinpä äitis' on
Myös luettava niiden joukkohon,
Joill' onnellisemp' olis elo nyt,
Jos kohtuns' olis ollut suljettu
Ja sikiöt' ei siitä syntynyt.
Nyt matkas määrä maass' on kuljettu,
Sun käydä täytyy tuonen asuimille.
(Pistää miekalla Agagia, joka kuolevana lankee maahan).
Näin käyköön aina Herran vihaajille!
Saul (tuskissaan itsekseen).
Tää liekö unta vaiko hourausta,
Tää tunto halvennuksen tuskasta?
Ei unta voi se olla, valveilla
Ja täysi-järkisenä seison tässä.
Voi, että niin on, ettei hourauksen
Vaan sikiötä ole tämä tunto!
Mua kuninkaaksi kutsutaan, mut mulla
Ei halvimmankaan ole oikeutta,
Ett' omahan voin sanahani luottaa,
Jonk' koiran lailla sain nyt rikkoa.
Ma Agagille hengen lupasin,
Mut miten täytin tämän lupauksen
Ma "kuningas!" — voi pilkkaa helvetin!
Jos kumminkin maa vankka halkeaisi
Tään halvennuksen raskaan kuorman alla
Ja syvyyteensä pohjattomaan veisi
Mun kuninkaine kunnioineni!
Kuink' elävänä mull' on muistossa
Se silmäilys niin ylenkatsovainen,
Jonk' Agag puoleeni loi kuollessaan!
Ja muisto siit' on mato kuolematon,
Se poveani polttaa sekä kalvaa,
Kuin sammumaton tuli tuomittuin.
(Samuel kääntyy lähteäkseen pois. Saul tarttuu hänen hameensa liepeesen niin kiivaasti, että lieve repeää).
Samuel (kääntyen Sauliin).