Tää ääni onko isäni, se ääni,
Jok' ennen kaikui mulle rakkautta,
Kuin serafimein laulu autuaille?
Vai häijyäkö unta lie tää vaan,
Jok' ihmeisiä muutoksia meille
Kuvittelee ja kaikki muuttelee,
Jost' enkeleitten riemulaulukin
Äkisti muuttuu korpin ääneksi?
Ei unta ole tämä; uneni,
Jot' ennen kerta neitona mä näin,
Tää totehen on käymist' uneni,
Joss' auttajaksi rientämänäni
Mä kiitävälle olin kotkalle,
Jot' ahdisteli petolintuin parvi,
Ja mustan pilven peitettyä mun
Ma tuntevanan' olin tukalaksi
Eloni siellä, milt'en haituvaksi.
Se uneni nyt kuinka kauheasti
On toteutunut! nyt kuoleman
Ma tuskan tunnen sydämessäni.
Voi, tuskissani josko saisin kuulla
Myös veisattavan virttä riemusuulla
Voitosta, niinkuin unissani kuulin,
Pois haihtuisin mä täältä hymyhuulin.
Vaan vaikeamp' on lähtö tuonelaan,
Kun vainon alle jää hän maailmaan.
(Vaipuu uupuneena maahan. Saulin viittauksesta vievät muutamat naispalvelijat puolipyörtyneen Mikalin huoneesta).
Saul.
Nyt tahdon teille, Benjaminilaiset,
Mä kysymyksen tehdä muutaman:
Antaako teille David peltoja,
Joist' elatuksen saatte runsahan,
Ja viljavia viinamäkiä,
Joist' elämänne saatte nautinnon?
Tekeekö teitä sotajoukkojen
Hän päälitöiksi maassa mahtaviksi?
Ett' annatte te hänen keskellänne
Valtaani vastaan julki juonitella,
Eik' ole teissä miestä yhtäkään,
Jok' ilmoittaisi korvieni kuullen,
Ett' oma poikanikin liittohon
On Isain pojan kanssa yhtynyt
Mua vastahan, kuin teille kaikille
On nähtävänä tänäpänä ollut.
Ja kuitenkin on mahtavuudestanne
Ja tavaroista teidän kiittäminen
Mun anteliaisuuttani, jot' aina
Olette nauttinehet runsahin.
Hyvyyttäni te siten palkitsette,
Ett' yksikään, kun vaara uhkailee,
Ei teistä puoltan' ole pitämässä.
Nyt tiedän, että kiittämättömyys
Hyvyyden palkka tääll' on maailmassa,
Ja kestävyydess' ihmis-ystävyys
On kasvi kurjin, päivän kirkkahassa
Valossa ruusuna se rehoittaa
Suloista tuoksuansa tarjoten,
Vaan myrsky-pilven meitä varjoten,
Sulonsa meiltä kohta kadottaa.
Abner.
Et, kuningas, sa mua nuhteillas
Näin katkerilla toki tähdänne,
Jok' askeleitas' ensimäisiä
Niin kunniaan kuin vaaraan seurasin,
Ja seuraajana vihdoin vanhenin
Sodissasi ja voittoretkilläs.
Kuink' uskoa voit, että kunnian
Ja sankaruuden maineen kuuluisan,
Jotk' olen seurassasi voittanut,
Nyt heittäisin kuin vanhan vaattehen
Ja palvelusta uutta etsisin
Luon' Isain pojan tuskin miehekkään, —
Vaikk' en mä kiellä hältä miehuutta —
Jonk' onnen äkki-sattumus on tehnyt
Nyt hempukaksi kansa-hepukan.
Sun sukukuntas arvo munkin on,
Kun poikia olemme veljesten.
Ett' Isain pojan vehkeit' ilmoittaa
En ole tainnut sulle, syynä sen
Ei puuttuvainen ole ystävyys,
Vaan syy on siihen tietämättömyys
Senkaltaisista salahankkeista.
Kun kanssa vihamiesten julkisten
Mun tähän ast' on ollut tekemistä,
Enk' oppinut viel' ole nuuskimaan
Mit' ilmi tuoda vasta aiotaan,
Siis kuinka voisin sulle ilmoittaa,
Mi ai'e Davidill' on aivoissaan.
Saul.
Ma urhoutes, Abner, tuntenen.
Ken kunniassa on kun vertaises?
Sa lausut lailla suoran sotijan,
Joll' äly suur' on sotatanterella,
Vaan jolle viekkaus on juonineen
Niin vento vieras, niinkuin lapselle
On äsken syntyneelle tämä maa.
Vaan teistä täällä joku tiennee, missä
On nykyjänsä David piilemässä.
Doeg.
Nobessa äsken, pappein kaupungissa,
Näin hänen luona Ahimelekin,
Kun vuorokautta toista tästä päivän
Rukoilemaan jäin Herran huoneesen.
Hän läksi sielt', ei kauan viipynyt.
Ja pakinoista heidän kuulla sain
Sielt' aikovan sen Samuelin luo,
Ja siellä on hän nyt mun tietäen.