Mun sydämeni murhe valloittaa.
Jo kolkommaksi tuntui mulle maa,
Kun kauhean tään kuulin tapauksen;
Vaan nähdessäni sielus' ahdistuksen,
Kuink' itse lohduttaja lohdutuksen
Juur' olet tarpehessa, mieleni
Murhetta synkeätä lausua
Nyt tuskin voipi kurja kieleni.
Vaan epäilykseen ällös vaipua
Viel' anna jaloa sun henkeäsi,
Viel' ulottuupi armoon Herran käsi.
Ei sukus' onni ole ratkaistu,
Se muuttua voi vielä paremmaksi,
Kuin elonlanka Saulin katkaistu
Ei ole vielä. Häntä katuvaksi
Sun rakkautesi voi johdata
Ja harhateiltä häntä vielä poistaa.
Näin voi hän armon vielä kohdata
Ja sieluhusi sulle rauha loistaa.
Jonathan.
Et tarkoin tunne vielä, ystävä,
Mit' onpi täällä äsken tapahtunut.
Kun erkanivat Saulin enkelit,
Jotk' ennen hältä poies torjuivat
Pahuuden pimeämmät aikomukset,
Edestä kasvojensa paeta.
Mun myöskin täytyi; puoli-pakolaisna
Ma olla saan nyt maassa isäni.
Jo kuollut onpi pyhä Samuel,
Jok' ennen hengellänsä hillitä
Voi Saulia ja vielä vihamiesnä
Sai Saulin vimman vähän viihtymään.
Ja tunto on nyt isä-raukkani
Vangiksi viety valtaan Doegin.
Tää Edomean perkele se oli,
Jok' antoi hälle neuvon murhatöihin
Ja teloittajaks' itse rupesi,
Kun yksikään ei Saulin ympäriltä
Hirvennyt käsin hirmu-työhön käydä.
David.
Mut Ahimelek oli aivan syytön.
Ei tiennyt hän, ei muukaan pappein joukko
Mun joutuneeni Saulin vainon alle.
Hän luuli kuninkahan asioilla
Vaan käyväni, kun mua nääntyväistä
Ja nälkäistä hän auttoi matkallen.
Jonathan.
Mä tiedän sen ja sitä murhehdin.
Jos voisin pisaroilla vereni
Mä Saulin elämästä poies pestä
Tään hirmu-työnsä, siihen käyttäisin
Ne kaikki, vaikka kohta kestäisi
Se pesu-työ ain' yli sata vuotta.
Se murha-työ sen tiedän tarkoilleen
On Israelin häntä onnetonta
Vihaamaan saanut. Niitä monta on,
Jotk' odottavat Saulin lankeemusta
Ja suvullemme koston koittamista.
Myös tiedän sekä sulle ilmoitan:
Jo kauan Juda silmänsä on luonut
Sun puolehesi sekä toivonut
Sun kauttasi jo kohta koittavan
Autuuden päivän Israelin maalle.
Sen uskon — milt'en toivo minäkin.
Sä kummastellen mua silmäilet.
Niin totta mua Jumal' auttakoon,
En vilppiä nyt sulle lausunut.
Nää kurjuuden ja epätoivon päivät
Ma poistaisin, vaikk' onnen' oma menköön.
Ma puolestan' en ole aikonut
Koroittaa itselleni istuinta
Sijalle sille, jossa isäni
Sai kantaa Israelin kruunua,
Jos vaan se hältä jälleen ryöstetään.
Ma Saulin kanssa seison taikka lankeen:
Se päätökseni luja ain' on ollut.
Sa aseheksi Herran olet tullut
Ja johtajaksi ai'ottu sen kansan,
Jonk' omakseen on Herra ottanut.
Sen näyttänyt Hän on jo monta kertaa
Siin' sankar'-töissäs, joissa Herran voima
Ja suojeluksensa on ilmi tullut.
Oi veljen' armas, halu sydämeni,
Kalliimpi mulle kuin on elämäni!
Kun pakolaisuus päättyy sulta kerran
Ja rauhass' istut jälleen maassa Herran,
Kun koroittaa sun Herra kunniaan
Ja vihollises syöksee sijoiltaan,
Kun käynyt olen tietä maailman
Ja matkustan jo maissa kuoleman;
Sä lempeäni silloin muistele
Sa huonettani armoin kohtele,
Ja kunniassasikin aina muista,
Ett' aivan paljo Saulin taisteluista
Sun kilvoitellakses ei Herra suonut,
Myös ajattele, että Saul on luonut
Tien hallituksellesi niillä mailla,
Joiss' ennen tiet' ei ollut kuninkailla.
Ei loukkauksen kiveä niin monta,
Jotk' askeleiltaan saivat onnetonta
Isääni horjumahan, ole sulla
Kuningastiellä Saulin poljetulla.
Kun kohtaan sun kenties nyt viime kerta
Kulkeissain täällä myrskyist' elon merta,
Niin erohetkellämme vanno tällä
Ett' aina sukuhumme säästävällä
Silmällä katsot; kuin saat vallan kerran,
Sa kaikki kostos' anna haltuun Herran.
Myös särjetystä pyydän sydämestä,
Sa koston korpit huoneeltamme estä,
Ne raatolinnut, jotka vartioivat
Salassa sikskuin raadella he voivat
Huonettamme ja töillään koston täyttää
Ja mielens' ilkeyttä ilmi näyttää.
Ei vaivu sielun' epäilyksehen,
Jos vannot tämän Herran nimehen.
David.
Jos, Jonathan, ei oisi murheella
Täytetty sielus, sua nuhdella
Ma tahtoisin, ett' olet koston luullut
Mun sieluani voivan valloittaa.
Viel' etkö ole korvillasi kuullut,
Ett' olen koston henget karkoittaa
Mielestäin voinut. Saulin hengen säästin
Ja vainotessaan vainoojani päästin
Kourista kuolon. Henkensä on kallis
Nyt vielä mulle; karvaakaan en sallis
Mä päästäns' alttiiksi sen kostajan.
Kuink' ajattelet, jalo Jonathan,
Ett' aikomukset koston oisi sillä,
Jok' ainiaksi lemmen sitehillä
Sun sukuhusi onpi kiinitetty
Ja ystävyytes liitoll' yhdistetty.
Sa rauhoitukseksesi vannoittaa
Nyt mua tahdot. Taivas sekä maa
Todistajiksi tulkoot kuulemaan,
Kun vannon Herrass', ett'en milloinkaan
Mä kärsimyksistäni ai'o kostaa,
Jos heikkoudestani Herra nostaa
Mun mahtavuuteen. Armo-kirjastaan
Nimeni Herra poies sulkekaan,
Jos lupauksen tämän unohdan
Ja koston silmin sukuus katsahdan.
Huoneelles' auttajana olla aivon
Niin totta Herralt' armoa kuin toivon.