Saul.
Oi, Abner, kumma lienee kuullakses,
Kun saavuttaissani nyt pyyntöni
Sydämen' onpi yhtä rauhaton.
Ja häntä turvatonna tavata
On mulle aivan yhtä katkeraa
Kuin kilvoitella kanssaan kruunustain.
Sa muistaa, Abner, vielä mahtanet,
Kuink' oli hälle kallis henkeni,
Jonk', ahdistaissain häntä, säästi hän,
Se oli, muistat, luona Engedin.
Niin elävänä, kuin sen silloin näin,
Niin jalona, kuin siellä silmissäin
Hän näytti, häntä taas nyt muistelen.
Doeg.
Suo, kuningas, mun selvittääkseni,
Mi silloin saatti miehen kavalan
Pukeimahan vanhurskaan vaatteisin.
Jos käsillään hän oisi murhaten
Ruvennut silloin Herran voideltuun,
Niin turha toivo kuninkuudestaan
Ois haihtunut kuin savu kerrassaan,
Ja henkensä ei oisi kurjalla
Enemmän maksanut, kuin kedolla
Se raato, jolle kotkat rientävät
Ja joksi soisin hänen huomenna
Joukkonsa kanssa kapinoitsevan.
Hän tyhm' ei ole, vaikka rinnassaan
Sydäntä kantaa jumalattoman.
Hän tiesi, että Saulin murhaajana
Ei olla voi hän Judan valtijana.
Ja Jonathanista, jonk' kiertänyt
Ansaansa on hän — josta päästäköön
Sen Herra — hirmuisen ois kostajan
Hän saanut.
Abner,
Herrassa ma vannon sen:
Myös miekka Abnerin sen verehen
Ois vaipunut, jos oisi silloin vaan
Kätensä juonut verta kuninkaan. —
Nyt lähden majaa sulle laittamaan.
(Menee).
Doeg.
Suo, herra, palvelijas uskollisen
Ja rohkean nyt vielä puhua.
Jo kauan, kuninkaani, rauhan unta
Sa maannut oisit, ellei liian hellä
Sull' oisi sydän. Minkätähden silloin
Sa Isain poikaa säästit, kun sen löysit
Huoneessa vanhan Samuelin?
Saul.