Mutta kun hän koettaa avata hytin ovea, huomaa hän, ettei hän voi sitä hievahduttaakaan. Käytävällä, jonne ovi aukeaa antaakseen pienelle hytille niin suuren tilan kuin mahdollista, on jotain estämässä.
"Se on jotain yhtä raskasta kuin linjalaivan ankkuri", mutisee nulikka puhisten olkapäällä ovea vasten ponnistaessansa. "Ohoi, kokki!" huutaa hän sitten pari kertaa. "Ottakaa pois tuo roska! Tahdon päästä ulos!" Mutta hän ei saa mitään vastausta, muuta kuin Masticilta, joka nyt katsahtaa ylös ja murisee: "Hitto vie, mitä sinä minusta herätät, lurjusnulikka? Etkö voi pitää suutasi kiinni?"
"Me emme voi päästä ulos", sanoo poika. "Me olemme olleet kulussa koko yön ja pysähtyneet juuri nyt. Ja tahdon tulla hirtetyksi, jos tiedän, missä olemme. Tahdoin mennä kannelle, mutta en pääse ulos."
"Et pääse ulos?" kertaa salapoliisi hypähtäessään ylös ja ponnistaen olkapäillään ovea, mutta yhtä vähällä menestyksellä. "Olemmeko olleet kulussa koko yön?" puhkeaa hän äkkiä sanomaan ja pistää päänsä ikkuna-aukosta vetästäkseen sen heti takaisin ja hämmästyneenä änkyttääksensä: "Katsos — tämähän näyttää Kuuban rannikolta." Yht'äkkiä pääsee häneltä huudahdus: "Varona on puijannut sekä espanjalaisen että minut! Tämä on Kuuba! Hän on lähtenyt tänne aseiden kera." Ja hän mutisee pahoilla mielin ja suutuksissaan: "Puijattu! Hitto soi, minua on jokaikinen tullimies koko maassa naurava. Puijattu ja kiinniotettu kuin rotta loukkuun, juuri kun olin tehnyt niin pulskan takavarikon! Mutta olenpa opettava häntä vetämään Yhdysvaltojen tullihallitusta nenästä!" Hän alkaa päättävällä kiireellä panna vaatteita päällensä, kun äkkiä kummia ääniä tunkeutuu alas hänen luokseen pienen ilmareijän kautta yläpuolella olevalta kannelta… intohimoisia, rukoilevia… naisen epätoivon ja miehen voitonriemun purkauksia… keskustelu, joka saapuu salapoliisin korviin ainoastaan katkonaisina, epäyhtenäisinä lauseina, mutta joka kuitenkin saa hänet kuuntelemaan haralla korvin ja kalpein kasvoin.
Niin kuiskaa hän jotain nulikalle, joka haristaa silmänsä kauhistuksesta ja kalpenee, sillä mitä Mastic sanoo, on seuraavaa: "Herra Jumala, poika! Meidät on tänne viety kirottujen espanjalaisten teurastettavaksi! Meidän täytyy päästä täältä ulos, muuten olemme kuoleman omat."
"Mutta me emme saa ovea auki", oihkii poika.
"Enpä koskaan ole kuullut moista!" puhkeaa salapoliisi äkisti sanomaan, yhä kuunnellen. "Don Estrabon se se on meidät kaikki puijannut ajatellen antaa tulevan tykkiveneen hakata kuoliaaksi jokaikisen meistä. Katso, mikä vastustaa! Puhkase paneeli. Tee työtä, kuin jos henki olisi vaarassa, nulikka!"
Ja poika iskee ja loikkaa suurella merimiesveitsellänsä oven ohuinta osaa, ja muutamain silmänräpäysten perästä repii hän päätänsä ja sanoo: "Tulimaista, — luulenpa sen olevan jauhoa!"
"Katsoppas! Estrabon on antanut sulkea oven pitääkseen meitä sisään salvattuina! Työskele vaan, niin totta kuin henki on sulle rakas, nulikka!" sanoo Mastic, sillä hän kuulee nyt sanoja, jotka yhä kiihottavat häntä.
Ja hänen arvaamisensa on oikea.