Samassa kuuluu mrs Ormistonin ääni hänelle sanoen unisesti: "Olepas kiltti ja sano, että tuovat vähän kahvia minulle naisten salonkiin."
"Tapahtuman pitää", vastaa miss Vanstone sulkiessaan oven ja kääntyessään Estrabonin puoleen, jonka käytöstapa selvästi tekee häneen vaikutuksen, sillä hän kysyy äkkiä: "Onko jotain tapahtunut?" Samassa sattuu hän katsomaan ikkunasta ulos ja virkkaa: "Kah, — mehän olemme ulkona merellä!"
"Emme varsin", vastaa Balasco. "Mutta tulkaa kannelle. Aika on kallis." Hän menee ylös peräportaita, — ei niitä, jotka vievät ruokasalin kautta.
Seuraavana silmänräpäyksenä seisoo Indra hänen vieressänsä ja katselee ihastuneena ympäriinsä.
"Oo, niin jumalaista! Sellaiseen kauniiseen paikkaan kun te olette meidät vieneet", huudahtaa hän, ja sen jälkeen ottaa hän kansilasin päällä olevan merikiikarin ja herkuttelee ainoastaan tropiikeissa mahdollisen taulun katselemisesta.
Jahti on pienessä matalassa merenlahdessa. Ylt'ympäriinsä sitä on Länsi-indian sinervät vedet — tuo syvä, ihmeellinen sini, josta matkustajat kirjoittavat. Pieniä laiskeliaita aaltoja loiskii aluksen valkoisen rungon ympärillä, joka näyttää olevan merkillisen hiljaa, vaikka musta savupilvi, mikä nousee sen savupiipusta, osoittaa, että sen pannut yhä ovat lämpiminä ja kone milloin hyvänsä voidaan panna käymään.
Pohjoisessapäin, aluksen oikealla sivulla, — se on kokka länteenpäin — ei näy mitään muuta kuin sinistä vettä aina taivaanrantaan saakka. Etelässäpäin taas murtautuvat aallot tuskin peninkulman päässä heikkona maininkina vasten matalaa valkoista rantuetta, jota reunustaa kasvullisuus maassa, missä ei milloinkaan vallitse talvi. Palmut, sananjalat, kirjavat kämmekät, höyhenenkevyiset bamburuovot ja luikertelevat viiniköynnökset peittävät tusinoittain pieniä kukkuloita, joita etäisyydessä rajoittavat siniset vuoret. Pieni joki juoksee lahteen. Yhdellä kukkuloista, ihan lähellä merta, on muutamia majoja ja suuri valkoinen asumaton ja puoliksi poltettu talo: sen takana muutamia pieniä majoja lisää, jotka selvästi ovat raunioina, ja rappeutunut kyläkirkko, melkein viiniköynnösten ja kärhikasvien peitossa. Sen pienessä kellokastarissa, jonka kannatuspilareista on yksi rikkimurrettu, riippuu vanha, raiskaantunut malminen eli pronssinen kello.
Ainoastaan yksi ihmisolento on näkyvissä. Vaskenvärinen poika, joka on ollut kanootissa onkimassa, ponnistelee kaikin voimin pakoon pyrkimään, kuin olisi henki vaarassa; pian katoo hänkin pistävän niemen taakse.
Yläpuolella leviää sininen taivas. Lintujen laulua kuuluu niemeltä. Yksi koreahöyheninen flamingo seisoo kalastaen pienellä veden ylihuljumalla saarella. Kaikki on tyyntä, hiljaista ja rauhallista.
"Onko tämä osa risteilyhuviretkeämme?" kysyy nuori nainen iloisesti. "Minun pitää juosta alas mrs Ormistonllle näyttämään, mihin kauniiseen paikkaan te olette meidät vienyt. Eivätkö herrat vielä ole ylhäällä, ne laiskurit?"