"Niin, mutta tämä alus on minun komennossani. Te olette sen varastaneet minulta. Minä otin aseet takavarikkoon eilen. Antautukaa!"
"Hänen läsnäollessaan — en koskaan!" kirkuu espanjalainen, jota on äkkiä keskellä voitonriemua häiritty. Rajulla huudolla kutsuu hän väkeään, vetää tikarin ja hyökkää kuin villikissa tullimiehen kimppuun, mutta kaatuu kuolleena kannelle — läpi pään ammuttuna kuten muukin vahingollinen elukka.
Herransa huudosta tulee Estrabonin perämies juosten ohjaushytistä, ja nulikka ampuu häntä, mutta ei tapa, vaan ainoastaan haavoittaa hänet. Juan ja Pablo tahtovat veneestä hypätä ylös täkille, mutta siitä estävät revolverit heitä, ja haavoitettu heitetään alas heidän luo.
Mastic nostaa ylös Balascon ruumiin ja sanoo: "Hän on kuollut. Tämän herran heitän mereen, arvelen minä. Miss Vanstone toivoakseni ei pahastu minuun siitä, että olen ryöstänyt häneltä sulhon?"
Mutta tämä kamala leikinlasku sattuu hyvin sopimattomaan aikaan. Indra Vanstone on ratkennut hillitsemättömään itkuun, pyytää heitä joutuisasti lämmittämään ja nyyhkii: "espanjalainen kanuunavene… se tulee murhaamaan niitä, joita rakastan!"
Mastic huomaa hänen olevan oikeassa ja puhkeaa sanomaan: "Tulimaista, meillähän on koneenkäyttäjä siellä alhaalla. Sinä osaat pitää perää, nulikka. Tartu ruorirattaaseen!"
"Luottakaa minuun!" huutaa poika. "Onhan vaarassa omakin nahkani!" ja hyökkää ohjaushyttiin juuri parhaiksi.
Samassa näet näkyy joukko sotilaita tulevan pensastiheiköstä rannalle, ja pian senjälkeen pamahtaa kiväärien yhteislaukaus, ja kuulat rätisevät jahdin vasenta sivua vasten.
Äkkiä huutaa myös Mastic: "Taivaan nimessä. Me olemme loukussa!" Paksu savu tupruaa esiin lännenpuolella olevan niemen ympäri — tykkivene tulee Bahia Hondasta ja toinen, Murielista tuleva on nyt hyvän matkaa Cabanasin ohi.
Salapoliisi työntää kiiruusti naiset salonginportaita alas, sanoen:
"Menkää lastiruumaan, vesilinjan alapuolelle. Siellä olette turvassa.
Minä pysyn kannella ja pelastan teidät, taikka myös kuolen."