"Niin, niin, luonnollisesti voin luottaa amerikkalaiseen", sanoo don Estrabon. "Te kylmäveriset amerikkalaiset ette koskaan anna tunteittenne voittaa velvollisuuttanne."
"Emme usein", vastaa salapoliisi nauraen, "mutta kun sen teemme, olemme anthraciitin kaltaisia, vaikeita sytyttää, mutta vaikeampia sammuttaa."
"Enkö saa vielä jotain teille tarjota, señor Mastic", kysyy hänen isäntänsä.
"Hm, minulla on edessäni kolmen päivän risteily Floridan saaristossa", huomauttaa salapoliisi miettiväisesti, "ja jos saisin olla rohkea, niin laatikollinen noita erinomaisia sikareja kyllä pitäisi moskitokärpäset kaukana."
"Ahaa — hyvin mielelläni luonnollisesti. Eivätkö ne ole herttaisia."
Samalla tuppaa Balasco salapoliisille satasen tosioivia sikarejaan, vie hänet uloskäytävälle ja kuiskaa varovasti:
"Niin muodoin luotan, että pian saan teistä kuulla. Nykyään on muuan tullikutteri satamassa. Raleigh tulee tänne kolmen päivän kuluttua — se on nyt merellä ja ajaa noita kirottuja 'Kolme ystävää', joita se ei koskaan saa kiinni."
"En luule, että se koskaan saa, niin kauvan kun Nap Broward on 'Kolmen ystävän' kapteenina", nauraa Mastic.
"Oo, jospa meillä olisi tuo Broward Havannassa… silloin olisi asia pian selvitetty… eh, mi amigo?"
Viime sanat olivat espanjalaiselle vaarallista puhetta; Mastic puristaa kovasti vankkaa nyrkkiään, ja vaikka don Balascolla ei ole aavistustakaan siitä, on sangen lähellä, että hänen mustat salamoivat silmänsä saisivat nähdä seitsemän aurinkoa yhdellä kertaa ja hänen kauniit etelämaiset kasvonsa saisivat tuntea sanotun nyrkin kosketusta.