"Niinpä niin", vakuuttaa poika. "Minä tiedän, että se oli tohtori, sillä Joe Vance, joka vei hänet sinne hinausaluksella, kertoi minulle, että hän sai kymmenen dollaria jokaiselta kymmeneltä minuutilta, mitkä hän saattoi ajasta lyhentää. Ja se kait todistanee, että ukkoparka on hirveän huonossa reilassa, koskapa hän oli niin kiireellinen saamaan lääkärin apua. Hän ei huoline, mitä hän itselleen kustantaa."
"No niin, Vanstonella ei missään tapauksessa voi olla parempia sikareja kuin nämät", sanoo Mastic nauraen ja ottaa esiin muutamia sikareja niistä, mitkä Balasco on hänelle antanut.
"Tuhat tulimaista!" sanoo Alligaattori-Pete puhaltaessaan laiskeliaasti savua. "Nämätpäs ovat oikein tavattoman oivallisia! Mistä maailmasta sinä nämät olet kopannut?"
Mutta Masticin vastauksen keskeyttää ulvonta, minkä päästää keulaan pesuastioita viemään mennyt lurjusnulikka.
"Herra siunatkoon!" kirkuu poika, "Tulee vene, joka suuntaa kulkunsa suoraan meitä kohti, ja siinä on tyttö, joka ohjaa, ja hän on korein, minkä milloinkaan olen nähnyt. Hän on taklattu juuri kun menisi kemuihin taivaanvaltakunnassa."
Pete ja Mastic menevät keulaan, ja noudattaen lurjusnulikan etusormen suuntaa, havaitsevat he näyn, joka saa alligaattorintappajan killistämään silmiään ja antaa salapoliisille tuumailemista.
Kevyt, tasapohjainen purjevene, eritoten sopiva purjehtimiseen Floridalahden matalissa kulkuvesissä, tulee suoraan heitä kohden, niin nopeaan kuin lempeä tuulonen vaan voi kuljettaa sitä. Keulassa istun valkohiuksinen neekeri ja perässä niin ihana kappale naissukupuolta, kuin koskaan on miehen sydämen hurmannut.
"Oletko koskaan semmoista rikiä nähnyt ennen?" kysyy luotsi. "Hän on hiukkasen sievempi, kuin nuo akankuvat whiskey-pullojen päällä, vai?"
Mutta Mastic ei vastaa. Vene on aivan lähellä heitä, ja tyrmistys valtaa salapoliisin, sillä nuori nainen, joka niin soreasti ohjaa purjevenettä, on sama kaunotar, minkä valokuvilla Balascon hienotunteisuus oli estänyt häntä koristamasta sikarilaatikkoja. Mutta tämä olento lihaa ja verta on maalattuun kuvaansa verrattuna kuin aurinko tähtiin.
Kevyesti liehuilevassa lumivalkoisessa puvussa, jota ainoastaan kolmessa kohdin hieno ruusunpunanen värivivahdus keskeyttää — pehmoinen silkkivyöhyt solakan vyötäisen ympärillä, joitakuita ruusunsolmikoita valkeassa olkihatussa ja hänen nuoruutta ja terveyttä kukoistavat poskensa — on hän merenneidon, ei, veden Afroditen näköinen.