"Yhtä paljon kuin liha ja veri ovat paperia ja maalia kauniimmat."
"Dios mio!" mutisee Balasco ahmien valokuvaa himokkain silmäyksin. "Luulenpa, että menen sinne, — mutta en uteliaisuudesta. Tarkemmin harkitessani asiaa olen tullut johtopäätökseen, että Smaragdisaaren läheisyydessä täytyy olla aseita kätkössä ja tahdon itse niitä etsiskellä. Mutta haluan myös apuanne. Minä lähetän sähkösanoman esimiehellenne teidän enemmistä määräyksistänne."
"Kuten haluatte", myöntää Mastic. "Tämä on arvatakseni täysi laatikko", ja hän valikoipi tarjoimistosta paketin sikareja, jotka ovat hänet hurmanneet. "Te tapaatte minut Peten skuunertista eteläisen rantalaiturin ääreltä. Kiitoksia, otanpa todellakin sikarin lisää." Sytytettyänsä sen poistuu hän, mutta ovessa mutisee hän hymyillen: "Tulimaista, sellainen katse kun hänellä oli silmissä! Hidalgo [herrasmies] on ihan hurmaantunut valokuvaan. Hänestä tulee huokaileva Romeo. Kenties olen tehnyt käänteen Espanjalaisen elämässä."
Mutta Mastic tuskin hymyilisi hilpeästi, jos hän tietäisi, minkä käänteen hän oikeastaan on tehnyt.
Muutoin on hän arvannut oikein. Estrabon pitää juuri valokuvaa valoa vasten, katselee sitä ja mutisee: "Mikä kaunotar! Santa Maria! Olenko hänet näkevä elävänä edessäni? — Tämänkö kuvan, joka on herättänyt kuumemman intohimon rinnassani, kuin mitä koskaan olen tuntenut lihaa ja verta kohtaan?"
Toinen kirja.
Seuraelämää tropiikeissa.
Kuudes luku.
Hidalgon tulo.
Merituulonen henkäilee vielä, kun Balascon höyrypursi Figaro seuraavana iltapäivänä liukuu Smaragdisaaren laiturin vieressä olevan pienen maallenoususillan ääreen.