Tuskin on pursi rantaan kiinnitetty, kun sen omistaja troopillisen keikarin tavoin puettuna kiiltonahkasaappaisiin, valkeaan flanellipukuun, tulipunaseen vyöhyeeseen, lumivalkoiseen liinaan ja sombrero de Guayaquiliin, hienoimmista troopillisista ruohoista kudottuun, kiiruhtaa portaita ylös laiturille ja ohjaa kulkunsa kauniiden puutarhain kautta Vanstonen huvilaan.
Kulkiessaan mutisee hän itsekseen, kevyt vapistus hienoilla huulillaan: "Olen hänet näkevä! Valokuva saa minulle elon, hänen sinisilmänsä loistavat vastaani, hänen punahuulensa puhuvat minulle."
Kertasen pysähtyy hän kumminkin ja ajattelee, kuni itseään ivaten: "Pah, koko jutusta tulee vain pettymys. Ehkä salapoliisi on erehtynytkin. Koetinhan New Yorkiin kirjoittamalla saada selville, ken nuori nainen oli — mutta tuloksetta! Valokuva on vaan näytekortti, jossa ei ole edes valokuvaajan nimileimaa?"
Mutta äkkiä juoksee hän kiihkeästi huvilan uhkeita portaita ylös, ajatuksen ajamana: "Hän on ihan lähellä minua. Dios mio! Minähän pidätän silmiltäni näyn, jota ne kauvan ovat himonneet."
Hän soittaa ison, avonaisen porttikäytävän vieressä olevaa kelloa. Sen kutsua heti seuraa palvelija, mikä kunnioittavasti sanoo: "Don Balasco, luullakseni? Niin, jättäkää nimikorttini naisille ja mr Vanstonelle?"
"Heti, sir. Herrasväki odottaa teitä. Teidän luvallanne lähetän matkatavaroitanne veneeltä hakemaan?"
"Gracias, siitä pitää palvelijani huolen. Jättäkää vaan korttini niin pian kuin suinkin", sanoo espanjalainen kärsimättömäsi!
Seuraavana silmänräpäyksenä on Estrabon salongissa, missä hän istuutuu odottamaan, sydän tykyttäen kiivaammin kuin on tavallista tulevaa mielenliikuststa aavistaessa, ja sitä saakin hän runsain määrin tuntea Indra Vanstonen huoneeseen liitäessä.
Jos hän erityisesti olisi pukeutunut aikomuksessa Balascon auttamattomasti hurmata, ei hän olisi voinut taitavammin menetellä. Jokainen jälki haavoitetun sairasvuoteen ääressä valvomisesta oli kadonnut hänen ihanilta kasvoiltaan, jotka säteilivät nuoruutta ja kauneutta.
Puku, mihin hän tänä ehtoopäivänä oli pukeutunut, oli ihan yksinkertainen, mutta sen vaikutus häntä tervehtimään nousevaan vieraaseen on sanomaton. Indra näyttää hänestä häikäisevältä viehättävän keikailevaisuuden ilmiöltä, joka esiintyy viheriästä harsopilvestä, missä on siellä täällä aallonvaahdolta näyttäviä valkojuomuja, ja romantillinen muistelo mielessään mutisee hän itsekseen: "Venus Afrodite!"