Tunsin hämmästyksekseni vanhan ystäväni ja toverini Harry Waltonin. Hänellä oli nyt täysi parta, ja kasvot olivat tulleet siinä määrin pronssinruskeiksi, etten aluksi ollut häntä tuntea.
— Majuri Waltön! — huudahdin.
— Eversti, — keskeytti hän. — Kuolema on ylentänyt minut viime tapaamalta — sellaista tapahtuu usein täällä!
— Olette siis kuullut puhuttavan, että olin vankina Morris-saarella?
— Niin, karkaamisesta tuomittuna, luulen. Missä on passinne?
— Minulla ei ole.
— Ei ole passia, — ja kuitenkin olette tullut siviilipukuisena meidän riviemme läpi? Miten pääsitte Morris-saarelta?
— Minut siirrettiin Stono-virralle.
— Milloin pääsitte vapaaksi?
— Minua ei vapautettu.