— Siis karkuri toistamiseen? Asianne näyttää huonolta, Bryant, kauhean huonolta, — lisäsi hän, sytytti piippunsa ja istuutui. — Voisin muitta mutkitta heti paikalla ammuttaa teidät sotaoikeuden tuomion mukaan, rikkomatta saamiani valtuuksia. Minun täytyy luultavasti tehdäkin se, jos meidät karkoitetaan täältä huomenna, kuten pelkään.
— Elämäni on teidän käsissänne, eversti Walton, mutta mielestäni ette ole kovinkaan ritarillinen, jos otatte hengiltä vanhan ystävänne ja koulutoverinne, sen vuoksi että hän oli onnellisempi kosiessaan Laura Peytonia…
— Vaiti! — huudahti eversti. — Älkää koettakokaan vakuuttaa, että hän rakastaa teitä! Sitä minä en usko! Siinä tapauksessa ette te, eikä kukaan toinenkaan mies maan päällä, olisi jättänyt häntä. Minä tyydyn joka tapauksessa tekemään vain velvollisuuteni. Minä luovun kostosta. Lähetän teidät vartioituna Chattanoogaan. Siellä teidät tuomitaan, eikä kukaan saata väittää, että Harry Walton olisi kohdellut teitä epäritarillisesti! Teen ainoastaan velvollisuuteni, hyvä herra!
Silloin ajutantti tuli ilmoittaen, että eräs neekeri tahtoi puhutella everstiä, ja samalla Caucuksen punainen pää loisti leirivalkeassa. Hän oli itse läpimärkä, mutta kantoi takkiani, joka näytti aivan kuivalta — siellä oli kaikki minun paperini.
Silloin tiesin, että kaikki toivo oli mennyttä. Kohta kun minun oikea nimeni tiedettiin, oli Bassettin passi minut tuomitseva.
— Jeesus, miten hauska saada tavata teitä, massa eversti Walton! — sanoi Caucus teeskennellen ihastusta. — Kukapa olisi saattanut uskoa tapaavansa tässä kirotussa maassa Etelä-Karolinasta kotoisin olevan ystävän! Sanoin koko ajan: kunpa vaan tapaisimme eversti Waltonin, sanoin minä.
— Luulen sinun iloitsevan jälleennäkemisestä enemmän kuin herrasi,
Caucus, — sanoi eversti nauraen.
— Viekää pois hänet ja antakaa hänelle ruokaa — neekerit ovat aina nälkäisiä! Mutta katsokaa, ettei hän karkaa vihollisen puolelle, tarvitsemme häntä todistajana!
— Tässä, massa Bryant, ovat paperinne, passinne ja kaikkityyni, — sanoi Caucus kauhukseni ja laski paperit pöydälle.
— Otan ne tutkittavakseni, — sanoi eversti Caucuksen mentyä ja silmäili hät'hätää paperit, joista muutamat näyttivät herättävän hänen tyytyväisyyttään. — Luulen, ettei teidän asianne tuota sotaoikeudelle suurtakaan vaivaa, enkä minä huoli erikoisesti salata teiltä tunteitani. Joskin teidät ammuttaisiin kymmenen kertaa, niin ette tulisi niin onnettomaksi kuin miksi olette tehnyt minut!