— Eversti Walton, — vastasin minä, — tämän onnettomuuden olen tuottanut teille vastoin tahtoani. Me rakastimme samaa naista. Minun onneni oli, että voitin hänet.
— Voititte hänet? — huudahti Walton; — ei, hän on liian uskollinen etelävaltioiden nainen ajatellakseen teitä nykyisin. Voititte hänet! Olette ainoastaan voittanut sen mihin sotaoikeus teidät tuomitsee!
Hän silmäili edelleen minun papereitani. Äkkiä hän huudahti kuin hengenhädässä. Näin hänen pitävän vaimoni kirjettä kädessään.
Kalpeana, tuskin kyeten hillitsemään itseään hän tuli eteeni ja mutisi:
— Onko se totta? Onko Laura — Laura Peyton teidän — vaimonne?
— On, — vastasin minä, — minun rakastettu vaimoni!
— Hyvä Jumala!
Hetkisen kuluttua hän rauhoittui ja mutisi:
— Se on hänen käsialaansa! — ja luki kirjeen vielä kerran, jonka jälkeen hän unohtaen minun läsnäoloni painoi kätensä kasvojaan vasten ja vaipui tuolille.
Huomasin hänen kiihkeästä hengityksestään, että hän taisteli sitä taistelua, jota kaikkien miesten, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet ja kadottaneet rakastettunsa, täytyy taistella.