— Niin, kunnes saatte merkin.
— Kuinka kauan se kestää?
— Kolme, neljä tuntia.
— Hyvä Jumala! Silloin meistä ei ole enää paljoa jäljellä! — mutisi eversti luoden surullisen katseen joukkoonsa, joka silti ei nurkunut. Everstin komentaessa heitä ampumalinjalle vastasivat he päästäen sotahuudon ja kiiruhtivat sinne tavallista nopeammin.
Silloin kuului jyrinä joen alajuoksun puolelta yhä voimakkaampana ja hajalaukauksia alkoi jo pamahdella rintamallemme. Muutamia haavoitettuja tuli ontuen tahi ryömien, sillä koko päivään ei kukaan ehtinyt heitä auttaa.
— Ilmoittakaa, että minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen, — sanoi eversti ajutantille, joka heti jälleen hyökkäsi yli sillan. Sitten Walton kirjoitti kiireessä määräyksen ja määräsi ajutantin lähettämään otteet jokaisen komppanian kaikille upseereille ja ensimäisille kersanteille.
— Niin monelle? — sanoi ajutantti ja istuen puupenkillä jatkoi levollisena kirjottamistaan, vaikka luodit iskivät puihin ja haavoittivat ympärillämme olevia ihmisiä.
— Niin, — sanoi eversti, — sillä merkkiä annettaessa saattaa ensimäinen kersantti olla komentava upseeri, enkä minä tahdo, että ainoatakaan miestä uhrattaisiin tarpeettomasti, — lisäsi hän huoaten ja meni ampumalinjalle, jätettyään hevosensa eräälle ajutantille.
Asema, jota rykmentin tuli puolustaa, oli varsin suotuisa. Se oli joen suuntaan käyvä pieni, pitkähkö tuuheametsäinen harjanne. Toisella puolella oli avoin kenttä, jonka yli pohjoisvaltion armeijan tuli käydä hyökkäykseen. Metsänliepeessä oli veistettyjä rintasuojuksia, kukin riittävän suuri komppanialle, ja näiden välissä ampumahautoja tarkka-ampujille. Rykmenttiin kuului kuitenkin ainoastaan kolmesataa miestä, sillä mieshukka oli aikaisemmin sitä vähentänyt.
Kiväärinjyrinä lähestyi, ja viimeiset kuormastovaunut kulkivat joen yli, ja jalkaväkirykmentti marssi asettuakseen tien takana oleville kukkuloille; niiden takaa tulivat toiset jalkaväkirykmentit ja kanuunapatteri.