— No, Lawrence, onko sinulla huonoja uutisia kerrottavana? Onko isä antanut kieltävän vastauksen? — kysyi Laura puutarhassa.
— Ei, niin huonosti ei asianlaita ole. Hän tahtoo ainoastaan, että me lykkäisimme kihlauksen kunnes levottomuudet ovat lakanneet.
—' Kihlauksemme, ei, se on päätetty kerta kaikkiaan; yhtä hyvin hän saattaisi pyytää meitä lykkäämään toisistamme pitämistä tuonnemmaksi.
— Hän tahtoo meitä unohtamaan eiliset lupauksemme — saatatko tehdä sen? — kuiskasin hänen pieneen kauniiseen korvaansa.
— Unohtamaan, että sinä sanoit rakastavasi minua? Oi, Lawrence! —
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Hän tahtoi sitä, mutta minulle on yhtä mahdotonta unohtaa että elän.
— Minulle myöskin! — kuiskasi hän, katseessaan ilme, joka pakotti minut lohduttamaan häntä tavalla, mikä enin miellyttää nuoria, kihloihin joutuneita naisia.
— Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa heti puhumaan isän kanssa, — sanoi Laura vihdoin ja kalpeni, — sillä tuo mies on tekevä parhaansa estääkseen meidän aiettamme.
Tuijotin hurjana onneni luuloiteltuun vihamieheen hänen ratsastaessaan ylös puistokäytävää. Mielestäni Amos Pierson ei ollut hauskan näköinen.
Hän oli viisikymmenvuotias mies, jokseenkin paksu ja lihava, teräksenharmaissa silmissä loistava katse, otsa rehellinen, mutta suu petollinen. Hän nauroi usein, näyttäen silloin pitkiä, valkoisia, torahampaankaltaisia hampaitaan. Hänen yllään oli päivän muodin mukaisesti etelävaltioiden pitkä, musta takki joka oli hänelle hieman väljä, ja päässä musta lerppahattu, hiukan liian suuri; lisäksi hänellä oli kauniita hohtokiviä, paksuja sormuksia ja kultavitjat. Nuori, kaunis kvarteronipoika kantoi hänen käsilaukkuaan, ratsastaen jonkun matkaa isäntänsä jäljessä.