Hän näytti onnettomalta, sillä sota oli tuottanut hänelle suuria tappioita — viimeksi puuvillamarkkinoilla; mutta tultuamme sisälle hymyili hän joka tapauksessa tyytyväisenä, saadessaan ottaa vastaan tuomarin rahat. Kun minä velkakirjan sanojen mukaan tarjosin sen etelävaltioiden rahassa, kirkaisi hän ja selitti, että ainoastaan Yhdysvaltain setelit olivat päteviä. Kutsuen silloin julkisen notaarin suljin hänen läsnäollessaan sinetillä pussillisen etelävaltioiden seteleitä, sijoittaakseni ne Piersonin tilille pankkiin, mutta silloin tuo arvoisa herra joutui suunniltaan, tuli hävyttömäksi, sanoi minua karanneeksi rangaistusvangiksi ja vakuutti toimittavansa minut jälleen vankeuteen, kuten oli tehnyt kerran ennenkin. Silloin unohdin itseni ja pehmitin Piersonia tavalla, joka saattoi Caucuksen ulvomaan riemusta, ja potkaisin hänet vihdoin ulos hänen omasta konttoristaan — en ole koskaan tuntenut itseäni päivätyöhöni tyytyväisemmäksi!
Belle ei näinä päivinä puhunut minulle edes sanaakaan, mutta näytti tosiaankin nololta. Olin kysynyt Lauralta, miksi hän ei koskaan ollut vastannut kirjeisiini, mutta kuulin hämmästyksekseni, ettei hän ollut saanut minun kirjeitäni enempää kuin minäkään kaikkia niitä, jotka hän oli kirjoittanut minun osoitteellani. Kysyin myöskin jälkeenpäin pankista, oliko kukaan sieltä nostanut rahoja osoituksella, jonka olin lähettänyt vaimolleni, mutta mitään sellaista ei ollut esitetty lunastettavaksi. Se oli käsittämätöntä, eikä tuomarikaan saattanut selvittää sitä.
— Kysyn tosiaankin Belleltä, — virkkoi vaimoni äkkiä.
— No, emme välitä siitä asiasta, — sanoin minä. Mutta kenties minun äänensävyni herätti hänen epäilyjään.
— Et kaiketikaan usko, että Belle olisi sitä tehnyt? — sanoi hän.
— En, mutta kun sinä ja poikani olette nyt minun luonani, niin en siitä välitä, — vastasin minä.
Belle oli joko sattunut kuulemaan tämän tahi hänen omatuntonsa pisti häntä — niinpä hän seuraavana päivänä minun istuessani puistossa tuli luokseni, ja kun minä tavallisuuden mukaan tervehdin: "hyvää huomenta, Belle!" — joskaan hänellä ei koskaan ollut tapana vastata, — niin hän huudahti:
— Kuinka saatat olla niin ystävällinen minua kohtaan, joka olen ollut sinulle niin vihamielinen!
— Ollut? — sanoin minä.
— Niin, — minä annoin sinulle anteeksi, kun pelastit pikku sisarenpoikani.