— Oh, rakas Belle, vihan laita ei kaiketikaan ollut peräti vaarallinen, — sanoin minä nauraen.
Hän puhkesi itkuun ja laski käteeni kirjekimpun — kaikki meidän kirjeemme avaamattomina!
— Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa, kunpa vain voisit antaa minulle anteeksi, — mutisi hän. — Vihassani ja raivoissani sen johdosta, että sisareni meni naimisiin erään vihollisemme kanssa, tein jotakin, josta ansaitsen hänen halveksimisensa, kenties isän ja Arthurin myöskin. He ovat liiaksi yleviä anastaakseen toisten kirjeitä… Mutta minä en mitenkään soisi menettäväni sisareni rakkautta. Sinä olet pohjoisvaltiolainen ja voittaja — sinulla on kaikkea — ole myöskin sääliväinen…
Hän itki yhä katkerammin.
— Miksi et pyydä veljenrakkautta, Belle? — sanoin minä.
— Sinulta? — vastasi hän hämmästyneenä.
— Niin, — virkoin minä tarttuen hänen käteensä. Mutta silloin hänen silmiinsä osui minun sininen sotilaspukuni, ja hän huudahti:
— En vielä! Sinä olet ollut hyvin ylevämielinen minua kohtaan — ja kenties se tapahtuu myöhemmällä. Jos pohjoisvaltiot ovat yhtä jalomielisiä kuin sinä, saattaa pohjoinen ja etelä vielä liittyä sisaruksiksi!
Loppu.