I
Laita matkalaukkusi kuntoon!
— Laura — neiti Peyton — saanko pyytää ensi valssiin?
— Saat kyllä, — ei, ensi tanssiin, olipa se mikä hyvänsä! Etkö tulekin kanssani heti?
Tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme talon eteläpuoliselle suurelle parvekkeelle.
— Nyt, Lawrence, on tapahtunut se mitä pelkäsimme, — sanoi hän vapisevin huulin, katse kirkkaana ja posket kalvenneina.
— Eihän — tosiaanko?
— On, Etelä-Karolina on eronnut!
Suistuin melkein epätoivoon, sillä Laura Peyton oli etelävaltioiden lapsi, ja minä kuuluin pohjoisvaltioihin. Olimme edellisenä päivänä vannoneet toisillemme uskollisuutta, mutta minä aloin jo vavista ajatellessani vaaraa, joka valtiollisten intohimojen vuoksi uhkasi meidän liittoamme.
— Tämä ei koskaan vaikuta sinulle antamaani lupaukseen, Lawrence! — huudahti Laura puristaen kättäni; hän oli huomannut levottomuuteni, ja hänen äänensä oli niin luja ja päättäväinen, että minä heti sain tasapainoni, jonka myönnän menettäneeni hetkiseksi. Tunsin näet varsin hyvin, kuinka pitkälle kiihtymys oli yltynyt etelävaltioissa v. 1860 ja kuinka karsaasti suuri osa sikäläistä väestöä katseli pohjoisvaltioiden miehiä. Kohta kun seurasin kihlattuani jälleen tanssisaliin, sain jo lisätodistuksia asiaan.