Muutamat Lauran nuoret ystävät harjoittelivat sinä joulukuun iltana kansallistanssia tuomari Peytonin asunnon vanhanaikaisessa vierashuoneessa, ja soiton äkillinen taukoaminen sekä vieraitten kiihtyneet huudahdukset osoittivat, että uutinen oli jo ehtinyt levitä viiden peninkulman [Engl. peninkulma vastaa noin 1,600 metriä. Suom.] päässä olevasta Etelä-Karolinan pääkaupungista.
Belle, Lauran nuorempi sisar, oli soittanut vanhaa, aikoja sitten unohtunutta polkkaa ja kävi tämän odottamattoman pysähdyksen jälkeen jälleen käsiksi pianoon kuusitoistavuotiaan kaikella innolla laulaen Itsenäisyyslaulun, jota sitten seurasi Sinilippu. Tämä vaikutti sähköittävästi, ja kaikki, minua lukuunottamatta, yhtyivät tähän etelävaltioiden lauluun.
— Et laula tänä iltana, Bryant, luulen ma, — oletko menettänyt äänesi? — sanoi Harry Walton, nuori lakimies, joka oli ollut ystäväni ja toverini, kunnes meidän molempien kiintymys Lauraan oli tehnyt meistä kilpakosijat ja saanut ystävyyden kylmenemään.
— En, — vastasin minä, — mutta en osaa tuota laulua.
— Sitä saat kyllä pian laulaa, ja minä opetan sen sinulle, — jos niin tarvitaan, — jatkoi hän ivallisesti.
— Eihän toki, minä kyllä opetan itse sen herra Bryantille, — tokaisi
Laura, haluten muuttaa keskustelun aihetta.
Kilpakosijani näytti synkeältä havaitessaan salavihkaisen katseen, jonka tyttö meidän väliimme tullessaan loi minuun.
— Siinä tapauksessa jätän herra Bryaniin teidän hoivaanne, Laura-neiti, — sanoi hän ilmaisten väkinäistä mielenmalttia ja kylmyyttä; — mutta jos te ette onnistuisi, niin on toisia opettajia, jotka ovat kovakouraisempia.
— Jollei neiti Peyton onnistu, niin en neuvo sinuakaan koettamaan, — huomautin minä.
Silloin tuomari Peyton, morsiameni isä, saapui sisälle keskeyttäen kiivaan keskustelumme.