— Oletko kuullut uutista, isä? — kysyi hänen nuori poikansa Arthur; — olemme viimeinkin luopuneet Sam-sedästä!
— Sitä olen kuukausimäärin pelännyt ja odottanut, — sanoi tuomari juhlallisesti.
— Pelännyt sitä? — Kaikki etelävaltiothan ovat mukanamme!
— Me teemme kaikin velvollisuutemme, — sanoi tuomari, — mutta emme ole vielä lopussa. Pelkään että tässä maassa tulee enemmän itkua kuin riemua, ennen kuin olemme nähneet lopun.
Tuomari meni hieman huoahtaen kirjoituspöytänsä ääreen, ja seurue hajautui.
— Parin päivän kuluttua puhun isäsi kanssa, Laura! — kuiskasin erotessamme.
— Tiedät, että minä rakastan sinua — tapahtukoonpa mitä hyvänsä, — vastasi hän; ja ratsastaessani eteenpäin Columbiaan vievää kuutamoista tietä näin hänen rakastettavan olemuksensa hänen eteläisen kotinsa taustaa vasten.
Vaikkakin Laura Peyton oli oikea etelävaltioiden tyttö, oli hänessä kuitenkin varsin vähän tuota velttoa viehkeyttä, jota tavallisesti tavataan näissä tyypillisissä olennoissa: hän ei ollut ruskeaverinen, hänen silmänsä eivät olleet tummat ja säteilevät, eikä hänessä ollut hekumallisen hiuduttavaa tenhoa; hän oli sinisilmäinen, vilkas ja suora, ja hänen erikoinen kauneutensa toimitti hänelle paljon kadehtijattaria paikkakunnan kaunotarten keskuudessa, sillä hän oli Etelä-Karolinan enimmin ihailtuja nuoria naisia kenties juuri sen vuoksi, että hän oli toisten vastakohta.
Kaupunkiin oli tuskin viittä peninkulmaa, ja minä annoin hevoseni kävellä mielensä mukaan samalla kun harkitsin edessäni olevaa tehtävääni — nimittäin miten voittaisin itselleni tytön etelävaltiolaiskodista — luopiovaltiosta, vaikka olin pohjoisvaltion kansalainen, joka kenties saisin seisoa taistelussa silmitysten hänen sukulaistensa kanssa — ja tämä ongelma oli edessäni juuri joulukuussa 1860, valtiollisten intohimojen kuohuessa kuin tulivuoren aukossa, valmiina vyörymään liikkeelle sitä halkeamaa myöten, joka muodostui Etelä-Karolinan luopumispäivänä.
Ratsastaessani kaupungin pääkadulle olivat kävelijät seisahtuneet ryhmiin ja juttelivat kiihtynein mielin, samalla kun vanhan torin varrella kirkonkello varsin hilpeästi läppäili merkkiä sekä omaksi että koko kaupungin tulevaiseksi tuhoutumiseksi tulella ja miekalla nelivuotisen, sisällisen sodan onnettomuuksien jälkeen.