Tuomari tuli juuri parvekkeelle polttamaan piippuaan. Silloin kuulin yhtäkkiä Bellen tukahtuneen huudahduksen ja näin vaunujen ajavan suurten portaiden eteen. Takaistuimella istui etelävaltioiden sotilaspuvussa oleva upseeri tukien toista, joka näytti olevan pyörtymäisillään.
— Arthur, Arthur! — huudettiin, ja Belle kirkaisi äkkiä:
— Arthur, missä on käsivartesi?
— Sen menetin Fredericksburgissa, — sanoi poika uupuneella äänellä ja vaipui tajuttomana isänsä rinnalle.
— Taivaan Jumala, oikea käsivarsi, — änkytti isä, kun taas Laura kalmankalpeana nyyhkytti:
— Raajarikko koko elämänsä ajaksi!
He kantoivat hänet heti sisään, ja minä satuloin hevoseni ratsastaakseni kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Silloin tapasin Harry Waltonin — hän oli näet saanut haavan päähänsä ja tullut kotiin ystävän mukana. Me tuijotimme toisiimme.
— Oletko sinäkin haavoittunut? — kysyin minä.
— Vähäisen. Pomminsirpale osui päähäni Fredericksburgissa. Mutta
Jumala tietää miten Arthurin käy!
Silloin kuulin Lauran huutavan: