Vihdoin Damokleen miekka kohtasi minua.
Olin juuri puhellut Arthurin kanssa, joka reipastui melko lailla, mutta luonnollisesti oli kelpaamaton sotapalvelukseen. Hän oli koko ajan ollut hyvin kiltti minulle ja sanoi, että hän parannuttuaan kernaasti ottaisi rautatietoimen siellä missä minäkin olin.
— Sinä, Bryant, tiedät paraiten, että minun nyt täytyy elää aivojeni työllä, kun käteni ovat minut pettäneet.
— Totut kenties vahinkoon, Arthur, — sanoin minä osaaottavasti.
— Niin kenties kävisi, — sanoi Belle, — jos joku toinen menisi hänen sijalleen riveihin. — Ja sitten hän kuiskasi minulle: — Majuri Walton menee tänään jälleen rintamaan. Tällä kertaa minä en estänyt hänen kahdenkeskistä kohtaustaan Lauran kanssa, ja tuolla näette tuloksen!
Hän viittasi erääseen lehtimajaan, ja katsoessani sinne minä hämmästyin. Walton oli ilmeisesti hyvästelemässä morsiantani, ja sillä kertaa hän näytti olevan mitä paraalla tuulella hevosen selkään noustessaan.
Kukapa rakastunut mies saattaisi olla olematta mustasukkainen? Edellisellä kerralla Walton ratsasti pois aivan epätoivoisena — nyt hän oikein säteili. Oliko Laura antanut hänelle toivoa?
Sellaisten ajatusten kiusaamana minä ärsytin itseni aivan raivoon lähestyessäni morsiantani, joka suloisesti viittoili jäähyväisiä ketterälle majurille.
Olen vielä näkevinäni Lauran sellaisena kuin hän seisoi siinä kuin korkokuva, sinistä huhtikuun taivasta vasten yksinkertaisessa kotikutoisessa hameessaan, joka ylensi hänen naisellista suloaan ja toi esille ruumiin viehättävät piirteet. Hänellä oli povellaan muutamia villiä kukkia, ja hänen kasvojensa puna kelmeni, kun hän näki minun intohimoisen levottomuuteni.
— Sinä lausuit jäähyväiset majuri Waltonille, ja hänen ilmeestään päättäen ne olivat hellät jäähyväiset! —- sanoin minä hieman katkeralla ja ivallisella äänellä, sillä muisto siitä, mitä olin näinä kuukausina kestänyt, vaikutti että minä unohdin itseni hetken kiihtymyksessä.