— Ette näytä juuri iloiselta, herra Bryant; tahdotteko siirtyä hieman, että saan sylkeä tuosta ikkunasta? Tein hänelle mieliksi ja tunsin Peter Bassettin, hallituksen salapoliisin, joka nuuski asemilla sotavankeja. Hän näytti olevan halukas tarinoimaan ja kertoi minun häntä siihen innostamatta kaikista karanneista pohjoisvaltioiden vangeista, jotka hän oli onnistunut uudelleen telkeämään sekä suuntasi, kuten tarkka pilkka-anampuja, tupakkasylkensä säteet ratavallin sähkölennätinpatsaita vasten.
Hän tarjosi minulle myöskin naukun rautatieasemalla, ja teinpä mitä tein, niin mies oli aina kintereilläni.
Kuvittelin mielessäni, että hänellä oli erikoinen halu seurata liikkeitäni, ja päätin koettaa.
Tiesin junan seuraavalla asemalla peräytyvän vesisäiliölle ja sitten taas palaavan asemalle. Kulkiessamme verkalleen säiliön ohi hyppäsin vaunusta ja näin harmikseni hänenkin hyppäävän.
— Miksi livahditte junasta, herra Bryant?— kysyi hän.
— Oikoakseni hieman koipiani, —- vastasin minä. — Juna palaa viiden minuutin kuluttua. Mutta miksi te hyppäsitte?
— Hm, samasta syystä, — mutisi hän. — Ymmärsin, että te tunnette radan, ettekä jättäydy myöhästymisen vaaraan. Haluatteko naukun pullostani?
— Kiitos, en.
Juna palasi, mutta minä nousin pahaa aavistellen jälleen vaunuun. Tiesin Bassettin olevan pahimpia vainukoiria, mitä poliisilla oli käytettävänään, ja että hän kai arvasi minun pakenevan rajalle.
Suistuttuamme raiteilta ja viivyttyämme useita tunteja saavuimme
Charlotteen, josta meidän piti kahden tunnin kuluttua jatkaa matkaamme.
En odottanut ketään tällä asemalla, mutta Grahamissa piti
pohjoisvaltiolaisen ystäväni kohdata minut. Käyttäydyin nyt
Charlottessa sillä tavalla, että Bassettin valppaus laimenisi
Grahamissa.