Perusteellisesti harkittuani minä päätin lähteä Suffolkin ja Norfolkin tietä, sen vuoksi, että rautatienvirkamiehenä saatoin hankkia itselleni passin ja matkustajaliput sellaisissa tapauksissa, jolloin ne kiellettiin toisilta. Sitäpaitsi saatoin laskelmoida saavani apua Pohjois-Karolinassa olevien pohjoisvaltioiden miesten muodostamalta salaiselta liitolta.
Ryhdyin heti matkavalmistuksiin mitä varovimmin, jotten herättäisi epäluuloja, ja kuljin juuri pääkatua ostaakseni yhtä ja toista. Silloin kohtasin pari ratsastavaa nuorta naista — ne olivat Peytonin tyttäret. Belle loi minuun välinpitämättömän, ylpeän katseen. Laura katsoi minuun ja näytti haluavan sanoa jotakin, mutta jatkoi matkaansa sisarensa yllyttämänä. Jos hän vain olisi sanankaan sanonut, niin luulen, että minä kaikesta huolimatta olisin jäänyt.
Loin häneen pitkän kaipaavan katseen. Laura näytti epäröivän ja pysähdytti pari kertaa hevosensa ikäänkuin olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta kun Belle tarttui hänen hevosensa suitsiin ja sanoi hänelle jotakin, silloin minä viimeisen kerran näin Lauran kotikutoisen kankaan verhoaman siron vartalon kääntyvän satulassa.
Jatkoin horjuen matkaani rautatiekonttoriin. Siellä minua odotti tapaus, joka joudutti minun matkaani. Se oli Beauregardin esikuntaan kuuluvan ystäväni Been kirje, jossa hän ilmoitti minulle, että minut oli kutsuttu palvelukseen tähän esikuntaan ja neuvoi minua kaikkien ikävyyksien välttämiseksi heti matkustamaan sinne. Hän lupasi tehdä paraansa hankkiakseen minulle siellä toimen, joka vapautti minut kantamasta asetta, ja lisäsi, että ystävä Amos Pierson oli jälleen pitänyt minut muistissaan.
Tämä kirje joudutti pakoani. Annoin uskolliselle palvelijalleni Caucukselle rautatiehallitukselle jätettävän kirjeen, jossa sanoin irti paikkani, mutta kielsin häntä jättämästä sitä ennen kuin viikon kuluttua matkani jälkeen, jota minä rupesin kiiruhtamaan. Olin vaihtanut pohjoisvaltioiden seteleiksi rahani — tuhat dollaria — ja panin viisisataa Lauralle kirjekuoreen sanoen hänelle tietäväni sen päivän tulevan, jona yleinen hätä pääsee vallalle etelävaltioissa, ja silloin nämä rahat saattoivat tulla hänelle hyödyksi, sekä pyysin häntä pitämään niitä sellaisen ystävän antamana lainana, joka ei koskaan saattanut unohtaa ainoaa naista, jota oli rakastanut. Pyysin Caucuksen jättämään sen samalla aikaa rautatiehallitukselle menevän kirjeen mukana — mutta ei aikaisemmin.
Matkustin paraissa vaatteissani, otin mukaani viisisataa dollaria, revolverini patruunoineen ja muutamia rakkaita muistoja tytöltä, joka minun täytyi jättää. Olin jo lähettänyt sanan eräälle pohjoisvaltioista olevalle ystävälle ja vapaamuurariveljelle, joka nyt oleskeli Pohjois-Karolinassa ja jonka tiesin täysin luotettavaksi.
Heti junaan tultuani oli edessäni uusi vaikeus: kaikki kuljettajat, jarrumiehet ja asemamiehet tunsivat minut, niin että minun oli mahdoton matkustaa tekaistulla nimellä muutoin kuin valepuvussa. Vastasin heille kaikille matkustavani virka-asioissa Pohjois-Karolinaan ja Virginiaan. Monet upseerit heittivät minuun epäluuloisia katseita, koska olin siviilipuvussa, mutta huomatessaan että kuljettajat tunsivat minut, rauhoittuivat sekä upseerit että pari armeijan etsivää, jotka olivat vaanimassa karanneita sotilaita.
Rautatiet olivat viheliäiset, sen vuoksi että kaikki rauta käytettiin aseiksi. Minä olinkin ilmoittanut matkani tarkoituksena olevan hankkia joku määrä kiskorautaa.
Niinpä istuuduin vaunuuni siinä turtumuksen tunteessa, joka valtaa ihmisen niiden suurten elämän maanjäristysten jälkeen, jotka repivät rikki ja tuhoavat kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki onnellisen olemassaolon toiveet. Pakenin sen naisen luota, joka kolmen vuoden ajan oli ollut minun päivieni ajatus ja öitteni uni; en paennut sen vuoksi, etten olisi häntä enää rakastanut, vaan siksi, että pelkäsin joutuvani luopioksi ja petturiksi sille asialle, jonka hyväksyin, jos jäisin hänen luokseen valmiina, kuten hän, taistelemaan omiani vastaan.
Ajatukseni kuvastuivat kenties kasvojeni piirteissä, sillä eräs mies, joka puhui nenäänsä ja Pohjois-Karolinan murteella, kysyi: