— Ainoa keino vankien hengen pelastamiseksi on viedä heidät linnoitukseen! — huusi Bee, sillä Fort Sumterin ulkovarustuksia vastaan satoi vielä luoteja toisista linnoituksista. Tulin ensiksi ylös, ja kun pohjoisvaltioiden luutnanttia repostettiin sisälle joukkoineen, sanoi hän Beelle: — En voi ojentaa teille kalpaani sen vuoksi, että olen antanut sen jo eräälle teidän joukkoonne kuuluvalle — urhoollinen mies, joka aivan yksin hyökkäsi meitä vastaan; mutta olisinpa vaan saanut apua toisista veneistä, hitto vieköön heidät, niin olisin tästä kohdasta hyökännyt läpi aukon!
Heti senjälkeen Bee toimitti minut komentavan päällikön luokse palkinnon saamista varten. Ja siinä minä seisoin ryhmässä, jossa oli etelävaltioiden upseereja, ja kuulin Been sanovan:
— Tässä on mies, joka yksin hyökkäsi veneen: miehistöä vastaan.
Kuulijat nauroivat hämmästyksissään, ja komendantti sanoi:
— Herran nimessä, senhän on tehnyt rangaistusvanki! Urhoollisuus on tarttuvainen. Pian jotkut orjamme sieppaavat kokonaisen yankee-rykmentin!
Vaikkakin Bee tämän tapahtuman aikana katseli minua tarkoin, ei hän kuitenkaan minua tuntenut.
— Olen rangaistusvanki, eversti Bee, mutta en rikollinen, vaikkakin minun täytyy tehdä työtä täällä sellaisen tavoin, — vastasin minä ja menin senjälkeen synkkänä tieheni yhtyäkseni toisiin orjiin ja rangaistusvankeihin, sillä sinä yönä sattunut julma pettymys saattoi minut aivan suunniltani. Vihasin kaikkia, jotka kantoivat etelävaltioiden sotilaspukua.
Puolen tunnin kuluttua eräs vartija kosketti minua olalle sanoen:
— Eversti Bee tahtoo puhella kanssanne.
Seurasin häntä ja huomasin urhoollisen georgialaisen olevan lastaamassa väkeään aluksiin, joiden piti viedä heidät takaisin Charlestoniin. Hän veti minut syrjään sanoen: