— Sinun sisaresi ei ole täällä, Arthur. Saamme etsiä häntä toisaalta.
Silloin vahti palasi huutaen:
— Kas niin, laiskiainen, nyt olet vetelehtinyt täällä kaksikymmentä minuuttia. Takaisin työhön! — Heti!
Viha loisti morsiameni silmissä, ja hän olisi vastustanut vahtia ja herättänyt veljensä huomion, jollei Bee olisi katsonut taakseen ja sanonut ankaralla äänellä:
— Mies on peräti uupunut, antakaa hänen levätä hetkinen, muutoin saamme hänet sairaalaan, kersantti.
— Niinkuin eversti käskee, — sanoi mies tehden kunniaa. — Hän on aina tehnyt työnsä kunnollisesti. En ota asiaa tällä kertaa niin ankaralta kannalta.
Hän meni takaisin väkensä luokse, ja minä kuulin Been ja Arthurin palaavan hevostensa luo. Olimme yksin.
— Tunnetko hänet? — kysyi tyttö.
— Stuart Been? — sanoin minä. — Hän on ollut ainoa ystäväni.
— Hän on vieläkin sinun ystäväsi, meidän ystävämme, — huudahti tyttö. — Hän on varmaankin suunnitellut tämän tapaamisen — hän on kaiketikin sopinut veljeni kanssa näiden linnoitusten tarkastamisesta, ja siksi houkutellut minut mukaan.