— Hyvä Jumala!
Hän alkoi väännellä käsiään, nyyhkytti ja olisi heittäytynyt kaulaani, jollen minä olisi sitä estänyt sanoen:
— Älä koske minuun, minussa on vankilan likaisuus.
— Siitä en välitä, — mutisi hän ja olisi kostuttanut kasvojani kyynelillään, mutta säpsähti ja sanoi:
— Mitä! — Oletko sinä rangaistusvanki?
— Olen, sen vuoksi että rakastin isänmaatani, sen vuoksi että rakastin sinua! Tämä raitainen puku on sinun ihailijasi Amos Piersonin lahja; hänen vaikutusvaltansa on saattanut minut tähän asemaan.
— Amos Piersonin! — huudahti hän. — Hän on vieläkin kerran koettanut saada minut suostumaan menemään naimisiin kanssaan. Kerrottiin, että sinä olit kuollut, että olit karannut saarronmurtajan mukana, jonka pohjoisvaltioiden laivasto muka oli ampunut pohjaan.
— Niin juuri, Amos Pierson, — sanoin minä purren hammastani. — Mutta hänen vaikutusvaltansa toi minut, Luojan kiitos, myöskin takaisin Etelä-Karolinaan, sinun luoksesi. — Sinä annoit hänelle hylkäävän vastauksen, Laura — tapahtuiko se minun tähteni? Onko mahdollista, että sinä vielä — kaikesta huolimatta… Katselin ympärilleni. Caucus oli kadonnut. — Rakastatko minua vielä, kaikista ristiriidoista huolimatta?
Hän oli ääneti, ja minun sydämeni vapisi pettymyksestä, mutta silloin hän kääntyi nopeasti puoleeni ja ojensi minulle kätensä päivänpaisteessa — ja siinä loisti minun kihlasormukseni, jonka hän oli heittänyt heinikkoon sinä päivänä, jona me erosimme.
Huolimatta siitä, että minä olin sekä likainen että repaleinen, olisin painanut hänet rinnalleni, jollei pensaista olisi kuulunut kahinaa ja Stuart Bee katsonut sieltä hämmästynyt, mutta hyvänsuopa ilme kauneissa kasvoissaan. Hän poistui nopeasti ja sanoi hätäisesti: