— Veljeni kutsuu! Minun täytyy nyt lähteä, muutoin hän näkee meidät täällä!
— Rakastatko minua? — huusin minä.
— Rakastan, — sanoi hän. — Minä rakastan sinua ja pelastan sinut!
Tartuin hänen käteensä ja puristin halkeilleet, kuumat huuleni sitä vasten. Ja sitten tunsin kyyneliä ja suudelman poskellani.
Silloin kuului Arthurin huudahdus:
— Missä olet, Laura?
Ja tyttö hyökkäsi pensaiden läpi vastakkaisella puolella olevalle tielle, nähtävästi sieltä vastatakseen veljensä kutsuun.
Hänen kyyneleensä olivat sulattaneet sydämeni, ensi kerran tällä onnettomalla ajalla.
Kun minä puolen tunnin kuluttua hoipertelin väen luokse, joka kaivoi hietaa juoksuhaudoissa, ei häntä ollut näkyvissä enempää kuin Caucusta tahi veljeäkään; mutta minä yhtäkaikki jatkoin työtäni kapinallisten vallituksessa kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä minä luotin siihen, että se nainen, jota minä rakastin, täyttää lupauksensa ja jollakin tavalla vapauttaa minut.