Kuljettuamme joen rantaa puolentoista peninkulmaa, saavuimme paikalle, jossa vain kolmesataa kyynärää aukeaa maata eroitti meidät Stono-virrasta. Se oli puolen peninkulmaa Fort Pembertonin yläpuolella, ja tähystellessämme varovasti pensaiden välitse joelle emme huomanneet mitään vahteja. Linnakkeen yläpuolella oleva joki pidettiin näet täysin turvattuna venehyökkäyksiltä. Kiiruhdimme senvuoksi aukean maan yli joelle ja huomasimme siellä keveän veneen, jonka Caucus oli kätkenyt sinne pakoa varten.
XII
Tarmokasta suostuttelua.
Veneessä oli minulle siviilivaatteet ja hieman yksinkertaista, hyvää ruokaa — ensimäinen kunnollinen ruoka mitä olin syönyt moniin kuukausiin. Riisuin heti päältäni vangin vaatteet ja pukeuduin toisiin, samalla kun Caucus souti veneen keskelle virtaa. Takintaskusta löysin ladatun revolverin.
— Kuka lähetti minulle tämän, Caucus? — kuiskasin minä.
— Neiti Laura. Hän on ajatellut teitä ja väännellyt käsiään pari päivää. Hänen silmänsä ovat punaiset, massa, — ylen punaiset, massa Bryant!
Nämä sanat kypsyttivät päätökseni.
Caucus oli kääntänyt veneen virran mukaan ja me lähestyimme pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä, jotka olivat viisi peninkulmaa alempana. Olimme nyt muutamia kyynäriä Fort Pembertonin yläpuolella.
— Missä neitisi on? — kuiskasin minä.
— Laura-neiti?