Olin jokseenkin varma, etteivät he huomaisi poissaoloamme ennen kuin joukot puutaakkoineen olivat kokoontuneet yhtymäpaikalle. Täten me pääsimme kaksikymmentä minuuttia edelle.
— No, mitä tietä menemme Stono-virran varressa olevan veneesi luo? — kysyin Caucukselta.
Hänen vastauksensa sai minut hämmästymään.
— Jeesus! En minä nyt jaksa sinne mennä, sinne on peninkulmaa pitempi matka.
— Tiedätkö että sekä sinut että minut ammutaan, jos meidät saadaan kiinni?
— Jeesus! Eivät he kaiketikaan minua ammu?
— No siitä saat olla varma.
— Silloin he saavat ensiksi ottaa minut kiinni! — ja nyt neekerille tuli hämmästyttävä kiire. Hän syöksyi viidakon läpi sellaista kyytiä, että minun oli vaikea pysyä perässä.
Viiden minuutin kuluttua me saavuimme Wappoo-puron suolle, eikä se ollut liian aikaista, sillä nyt vahtisotilaat ampuivat merkiksi, että vankeja oli karannut.
Seurasin Caucusta polkua, jonka hän näytti tuntevan pimeässä yössäkin, Wappoo-purolle asti. Emme kuulleet mitään vainoojistamme; sotilaille olisi ollutkin mahdotonta seurata meitä pimeässä ilman koiria, joita oletin heidän hankkivan itselleen ensi tilassa.