— Heti? — sanoi hän, ja hänen äänensä värähti.
— Niin, heti! Jos joku näkisi meidät yhdessä, olisi se tukalaa sinulle.
— Oi, sitä en ajatellut, — sanoi hän viehättävästi punastuen. — Vanha herra Huntington — kirkkoherra, joka kastoi minut, on parin peninkulman päässä. Hän nykyisin sekä kuulee että näkee huonosti, mutta arvelenpa vihkimisen silti kelpaavan. Tahdotko ratsastaa hänen luokseen ja jättää hänelle minun kirjeeni? Luulen, että hän muistaa minut.
Palasin paria tuntia myöhemmin pappi mukanani, ja silloin minua odotti yllätys. Laura tuli punastuen sisään valkoisessa silkkihameessa, jonka hän jollakin tutkimattomalla tavalla oli saanut käsiinsä Columbiassa ja kaunistanut joillakin ranskalaisilla nauhoilla — jäännöksiä kapineista, joita hänellä oli ollut ennen sotaa. Katsoin morsiameni kauneuden-jumalatarta kauniimmaksi, hänen luodessaan minuun sydämellistä rakkautta kertovan silmäyksen.
Vihkiminen tapahtui, ja puolta tuntia myöhemmin pappi ajoi kotiin, jonka jälkeen minä ja morsiameni menimme vanhan tuvan portaille. Takanamme kohosivat Alleghany-vuorten kauniit huiput, jotka eroittivat meidät sodan hävityksestä, ja edessämme laskeusivat asteettain sadat kauniit kunnaat laaksoon, joka ulottui aina meren rantaan, missä kansalaissodan verivirrat vierivät.
Tässä kauniissa maisemassa, jonka luonnon suojelusmuurit eroittivat ihmiskunnan hurjista intohimoista, me nyt saatoimme elää yksinomaan toisillemme ja iloita siitä onnesta, jonka Jumala oli meille suonut. Kuukauden ajan teimme parhaamme elääksemme unhoituksessa ja onnistuimme myöskin osittain. Kukapa mies ei olisi uskonut kohtalon suoneen itselleen onnellisen osan, saadessaan omistaa sen suuren rakkauden ja kauneuden, jonka morsiameni toi mukanaan? Mutta kumpikaan meistä éi voinut unohtaa ympärillämme vaanivaa vaaraa. Se teki meidät varovaisiksi, ja minun vaimoni kirjoitti myöskin monta kirjettä, joissa hän teki selkoa siitä, miten hauskaa hänellä oli tädin luona.
XIII
Naisia!
Päivä oli mennyt kuin onnellinen uni. Me antauduimme nyttemmin toivon valtaan, että hyvä kohtalo sallisi meidän nauttia toistemme rakkaudesta, huolimatta läheisyydessämme raivoavista sodan pyörretuulista. Kirkkaassa ilmassa suuremmoinen maisema esiintyi kaikessa kauneudessaan, suoden meidän rakkaudellemme autioiden erämaiden romanttisuuden. Olimme juuri istuneet verannalla katsellen Sinisten Vuorten tunturirinnettä, jonka jyrkänteitä pitkin pieni puro raivasi tiensä kaukaiselle tasangolle, missä sota raivosi. Takanamme kohosi tunturinharja kevyessä lumivaipassaan kohti sinisen taivaan korkeutta, sillä nyt oltiin joulukuun loppupuolella.
— Laura, — sanoin minä, käsivarsi hänen vyötäisillään, ja annoin hänelle pienen kuherruskuukausipuserruksen, — muistatko tämän päivän kolme vuotta sitten? Tuon tanssitilaisuuden sinun kotonasi, samana päivänä jona etelävaltiot tekivät kapinan?