— Niin, Lawrence, sitä päivää en koskaan unohda, mutta älä puhu kolmesta viimeisestä kauheasta vuodesta; olkaamme onnelliset niin kauan kuin voimme — kaukana sodan kauhuista — siitä tulee kyllä joka tapauksessa varsin lyhyt aika… Hyvä Jumala, kenet kuulenkaan? — lisäsi hän vaaleten ja hermostuneesti vavisten. Minäkin kalpenin, sillä me kuulimme jonkun sanovan:
— Tämä kai on Mary-tädin tupa, Caucus? — ja me tunsimme sen naisen äänen, jota kaikkein vähimmin olisimme tahtoneet tavata, — Belle Peytonin, Lauran sisaren.
Kuulin miten neekerin hampaat kalisivat.
— Herra Jumala, onko Belle-neiti täällä? — inisi hän useaan kertaan, ilmeisesti varoittaakseen meitä.
— Oletko hullu, Caucus? Avaa heti veräjä ja päästä minut sisälle! — käski Belle kiihkeästi.
Hän ratsasti sisälle puutarhaan, ja Laura meni kalpeana, mutta päättäväisenä sisartaan vastaan.
Olen vielä näkevinäni Bellen, kun hän juosten ylös portaita huudahti:
— Tulin levottomaksi tähtesi, kun Mary-täti kirjoitti Georgiasta mainitsematta mitään sinusta. Minusta oli merkillistä, kun sinä tulit tänne häntä tervehtimään, vaikkei hän ollut kotona. Mutta nyt minä aion jäädä tänne pariksi viikoksi. Meille tulee hauska tässä kauniissa vuoriseudussa. Mutta… ahaa! _Tämäkö _oli sinun matkasi syy? Oletko täällä tuon miehen keralla? Mitä se merkitsee, sisko? — sanoi Belle tuijottaen minuun leimuavin silmin.
— Belle, salli minun esitellä mieheni, herra Lawrence Bryant! — virkkoi Laura hyvin levollisena, mutta jonkinlainen värähdys äänessään.
— Sinun miehesi? — huusi Belle. — Oi, hyvä Jumala, tämä oli pahempaa kuin luulin!